— Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.
— Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne on.
— Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.
— Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta… rajuja purkauksia!
— Ne eivät minua laisinkaan peloita.
Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni kotimökkiinsä.
He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle päin.
— Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko
Pässinpäässä.
— Mikä talo se on?
— Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten rakentaa talon siihen tarkoitukseen.