— Mitä siellä nyt on?
— Viinatynnöreitä…
Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita, "jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.
Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.
Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla ja huudahti:
— Hyvää iltaa, Rzepowa.
Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra
Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.
— Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.
— Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!
Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana: