— Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä
hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.
Mutta jos menisitte isän luo… ehkä isä… Niin, no hyvästi nyt,
Rzepowa…
Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.
— Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän jälkeensä.
Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo "ikävä tapaus" unohtui.
— Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. — Sinnehän minun kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka, olenkin ollut tyhmä!
VIII.
Alhaison lapsi.
Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki. Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta lääninrovastista.
— No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta tappelusta, virkkoi kontrolööri.
Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi: