— Häh?
— Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.
— Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin: kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin aina houkuttelivat ukkoruhjan.
— No niin, alkoi lääninrovasti, — minä olin vielä silloin apulaisena ja rovastina oli pappi Gladysz… se sama pappi Gladysz, joka rakennutti sakariston uudelleen… Rauha hänen tomuilleen!… Heti messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen. Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin. Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain, marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan: mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua! savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen: nyt se loppuu… mutta mitä vielä! niin… sanon, juuri sillä lailla!
Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät loksahtelivat kovasti.
Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.
— Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, — kutka sitte oikeastaan tappelivat ja missä ja koska?
Rovasti nosti käden korvan taakse.
— Häh?
— Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.