— Tahdotteko sikarin?
— Tai ehkä kahvia?
— En voi… minä nauran…
Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan, vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu. Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului arka, hiljainen ääni:
— Ylistetty olkoon!
Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä, Rzepowa.
— Mitä nyt?
Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.