Vastauksen asemasta heittäysi vaimo maahan hänen jalkainsa juureen ja huusi itkien ja nyyhkyttäen:
— Wawrzon! Wawrzon! sinun tähtesi, sinun tähtesi minä häpeään alistuin. Hän petti, hän petti minut ja ajoi sitte menemään. Wawrzon, armahda edes sinä minua, oma rakkaani! — Wawrzon! Wawrzon!
Rzepa otti kirstun takaa kirveen.
— En, virkkoi hän tyynesti, — sinun loppusi on nyt tullut, vaimo raukka! Ota sinä vaan jäähyväiset tältä maailmalta, sillä et sinä enään sitä näe. Et sinä, onneton, enään saa istua tässä pirtissä, sinä saat nukkua hautausmaassa… et sinä…
Vasta nyt Rzepowa loi häneen kauhistuneen katseensa.
— Aiotko sinä surmata minut?
Mies vastasi:
— No, Marysko! älä tuhlaa aikaa turhaan; siunaa itsesi, niin lopetan sinut, se käy niin helposti, että tuskin tunnetkaan…
— Wawrzon, aiotko todella…?
— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan…