— Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, — että kaikesta syytetään minua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan kaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei sellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En suinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani saavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy lankesi minun niskoilleni.
Samassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko kansliahuone tärisi.
— Piru sinut vieköön, senkin…! huusi herrastuomari suuttuneena.
Kirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa peiliin.
— Oikein se on teille, puhui hän, — miksette pidä heitä kurissa. Juominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja vetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.
— Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän väsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.
— Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois täältä, niin palaa rauha maahan.
— Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?
— Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt sotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan jotta helähtää.
— Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.