— Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin kuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.
— Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo joutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.
— Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on yhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.
— Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta keinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi…
— Jos kerran olette niin rikas mies…
— Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt riittävät…
— Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.
— Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun pysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa vuodessa hankin ne takaisin.
— Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni minullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä on aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te poikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika säästö… ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.
Herrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä houkutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.