Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi levollisesti:
— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään. Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis, että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin silmin ja huudahti:
— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua meidän väliimme!
Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi töykeästi:
— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.
Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:
— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!
Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.
— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.
— Käski!