Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:
— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!
Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.
Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle ominaisella, hehkuvalla intohimolla.
Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.
Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä viivyttelemättä Helenen luokse.
Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia, tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi hänen rakkauteensa… — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen, ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa, uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli velvollisuus.
— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän. Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se mahdollista? — kysyi hän itseltään.