— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin. Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.
Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.
Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.
— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden. Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.
— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen… mutta miksi ei Mariesta voisi tulla tuon lapsen äiti?
Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan aamuun asti.
Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu; sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen, sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi. Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa:
— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.
Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.
— Minä kuuntelen, rakkaani!