Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.
— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua, rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö totta?
— Rakastan!
— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle.
Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia
kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt.
Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?
Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.
Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.
VIIDESTOISTA LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita, retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja. Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.
— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen osaa… hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se herkkupala ei ole minun suutani varten… Ja sillä hyvä!
Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja sanoi ääneen: