— Miksi et?
— Augustinowicz epäröi hetkisen.
— Kuule, ystävä, — sanoi hän viimein, — olen aina ajatellut, että sinun olisi palattava jälleen hänen luoksensa.
Augustinowiczin viimeiset sanat osuivat suoraan Schwarzin sydämeen. Palata Marien luo oli samaa kuin hyljätä Helene, tehdä hänet kunniattomaksi, surmata hänet ja tuottaa itselleen sanomattomia omantunnontuskia. Mutta Schwarzille itselleen se merkitsi onnen ja elämän jälleen saavuttamista. Kokonainen maailma erilaisia ajatuksia liikkui hänen aivoissaan, ja taistelu hänen sisällään kävi entistä voimakkaammaksi.
Äkkiä nousi Schwarz jälleen seisomaan; hänen silmiensä loisto oli sammunut ja syvä vako ilmestyi hänen otsalleen.
— Augustinowicz, — huudahti hän, — sinun on lähdettävä Witzbergien luo ja kerrottava Marielle, että minä menen naimisiin, että minut vihitään kolmen viikon kuluttua ja että en enää koskaan palaa hänen luoksensa, en koskaan, kuuletko, en koskaan!
Augustinowicz otti hattunsa ja läksi. Malinka otti hänet vastaan ja Marie, joka oli kätkeytynyt viereiseen huoneeseen, kuunteli heidän keskusteluansa.
— Kuinka oikein teitte, kun tulitte! — huudahti Malinka
Augustinowiczille iloisesti, puristaen hänen kättänsä.
— Minulla on niin paljon, paljon kerrottavaa teille.
— Niin minullakin, — sanoi ylioppilas, — minulla on myöskin paljon kerrottavaa teille. Ensiksikin saavun tänne lähetettynä.