Temppeleissä uhrattiin ja rukoiltiin, lääkärit koettivat taitoaan, vihdoin turvauduttiin taikatemppuihinkin, mutta turhaan. Viikon päästä kuoli lapsi. Suru valtasi hovin ja koko Rooman. Caesar, joka lapsen syntyessä oli ollut tulemaisillaan hulluksi ilosta, oli nyt tulemaisillaan hulluksi surusta. Hän sulkeutui huoneeseensa eikä kahteen päivään huolinut mistään ravinnosta. Palatsissa vilisi laumoittain senaattoreja ja augustianeja, jotka olivat rientäneet lausumaan ilmi surunsa ja osanottonsa tunteita, mutta hän ei tahtonut nähdä ketään. Senaatti kokoontui ylimääräiseen istuntoon ja julisti kuolleen lapsen jumalaksi; sille päätettiin rakennuttaa temppeli, jolle asetettaisiin oma pappi. Kuolleen kunniaksi uhrattiin yhä uusia uhreja, hänen kuvansa valettiin kallisarvoisiin metalleihin, ja hautaus muodostui ennenkuulumattomaksi juhlallisuudeksi, jossa kansa sai kummastella Caesarin peittelemättömiä surunilmauksia, itkeä kilpaa hänen kanssaan, ojentaa kätensä anomaan almuja ja ennen kaikkea pitää hauskaa harvinaisen näytelmän kustannuksella.
Tämä kuolemantapaus huolestutti Petroniusta. Koko Rooma tiesi, että Poppaea piti noitumista kuoleman syynä. Samaa mieltä olivat lääkärit, jotka siten pääsivät selittämään syyn lääkkeiden tehottomuuteen, papit, joiden uhrit olivat osoittautuneet voimattomiksi, loitsijat, jotka pelkäsivät henkeään, ja koko kansa. Petronius oli hyvillään Lygian katoamisesta; eihän hän suonut pahaa Aulukselle, ja itselleen ja Vinitiukselle hän tietysti soi kaikkea hyvää. Kun sitten sypressi, joka surun merkiksi oli pystytetty Palatinukselle, oli otettu pois, läksi hän senaattoreille ja augustianeille valmistettuun vastaanottoon, kuulustellakseen, kallistiko Nero korvansa noitumishuhuille ja estämään siitä mahdollisesti johtuvia seurauksia.
Hän tunsi Neron ja tiesi, ettei hän uskoisi koko noitumisjuttuun, mutta tiesi myöskin, että Nero saattaisi teeskennellä uskovansa! Olisihan hänellä siten tilaisuutta huojentaa omaa suruansa ja puskea kostonhimonsa johonkin, mutta ennen kaikkea torjua päältään epäluulo, että jumalat olisivat ruvenneet rankaisemaan häntä hänen rikostensa takia. Petronius oli vakuutettu, ettei Nero kyennyt rakastamaan edes omaa lastaan syvällä ja vilpittömällä rakkaudella; tosin hän oli rakastanut sitä tulisesti, mutta aivan varmaan hänen surunsa oli liioiteltu. Petronius oli oikeassa. Nero kuunteli senaattorien ja ritarien valituksia kivettynein kasvoin, silmät tuijottaen yhteen kohtaan. Selvästi saattoi nähdä, että hän todellisen tuskan rinnalla ajatteli, minkä vaikutuksen hänen surunsa tekisi läsnäoleviin. Hän käytti esikuvanaan Niobea ja tahtoi antaa kuvan vanhempien surusta, kuten näyttelijä näyttämöllä. Hän ei kuitenkaan johdonmukaisesti osannut pysyä mykässä, kivettyneessä tuskassa, vaan teki tuontuostakin liikkeen ikäänkuin sirotellakseen multaa hiuksiinsa tai päästi syvän huokauksen. Kun hän näki Petroniuksen, säpsähti hän ja rupesi kaikkien kuullen huutamaan täydellisellä surunäytelmän äänellä:
"Voi, voi!… Sinäkin olet syypää hänen kuolemaansa. Sinun kehoituksestasi tuli näiden seinien sisäpuolelle paha henki, joka yhdellä silmäyksellään puhalsi elämän hänen rinnastaan… Voi minua, etteivät silmäni ikinä olisi nähneet Helioksen valkeutta!… Voi minua! voi minua!"
Hän korotti korottamistaan ääntään, kunnes se vihdoin yltyi aivan epätoivoiseksi. Mutta samassa päätti Petronius äkkiä tehdä lopun koko pelistä. Hän ojensi kiireesti kätensä ja vetäisi yhdellä otteella Neron kaulasta silkkisen huivin, jota tämä aina käytti, sekä asetti sen hänen suunsa eteen.
"Herra!" huudahti hän juhlallisesti "Rooma ja maailma ovat menehtymäisillään tuskasta—säästä meille toki äänesi lahja!"
Läsnäolijat hämmästyivät, ja hetkeksi hämmästyi itse Nerokin. Ainoastaan Petronius pysyi tyynenä. Hän tiesi varsin hyvin, mitä teki. Hänen mieleensä oli muistunut, että Terpnos ja Diodoros olivat saaneet nimenomaisen käskyn tukkia Caesarin suun, jos hän sattuisi korottamaan ääntään niin, että se saattaisi tuottaa hänelle jotakin vaaraa.
"Caesar," jatkoi Petronius entiseen juhlalliseen, surumieliseen tapaansa, "olemme kärsineet määrättömän tappion, salli meidän edes pitää tämä lohdutuksen aarre!"
Neron kasvonlihakset rupesivat vavahtelemaan, ja hetkisen perästä puhkesi hänen silmiinsä kyyneliä. Äkkiä laski hän kätensä Petroniuksen olkapäille, nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja virkkoi kesken itkuaan:
"Yksin sinä sitä ajattelet, yksin sinä! Petronius! yksin sinä!"