Tigellinus oli halkeamaisillaan kateudesta.
"Lähde Antiumiin!" lausui Petronius. "Siellä hän syntyi maailmaan, siellä vuoti sydämeesi ilo, siellä tulet löytämään lohtuakin. Virvoittakoot merituulet jumalallista kaulaasi; hengittäkööt keuhkosi suolaista viileyttä. Me, sinun uskollisesi, seuraamme sinua kaikkialle. Me lohdutamme sinua ystävyydellämme ja sinä lohdutat meitä laulullasi."
"Niin!" huudahti Nero surullisesti, "kirjoitan ylistyslaulun hänen kunniakseen ja sävellän sen."
"Sitten lähdet Bajaehen etsimään lämmintä aurinkoa."
"Ja sitten Kreikkaan etsimään unohdusta."
"Runouden ja laulun kotimaahan!"
Synkkä, painostava mieliala haihtui vähitellen, niinkuin pilvet haihtuvat peittämästä aurinkoa. Tosin keskustelusta vielä soi surumielisyys, mutta samalla se jo oli täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Juteltiin matkasta, taiteellisista esityksistä, jopa vastaanottojuhlallisuuksista, joita täytyi panna toimeen Tiridateen, Armenian kuninkaan, tulon johdosta. Tigellinus koetti kyllä vielä palata noituusjuttuun, mutta Petronius oli varma voitostaan ja kävi paikalla kiinni hyökkäykseen.
"Tigellinus," virkkoi hän, "luuletko noituuden vahingoittavan jumalia?"
"Caesar puhui itse siihen suuntaan," vastasi hovimies.
"Suru puhui—ei Caesar. Mutta mikä on oma mielipiteesi asiasta?"