"Älä tee sitä; ole kärsivällinen, kunnes saat hänet kiinni petoksesta. Älä enää anna hänelle rahaa, mutta lupaa runsas palkinto, jos hän tuo varmoja tietoja. Oletko itse puolestasi ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?"
"Kaksi vapautettuani, Nymphidius ja Demas, etsivät häntä kuudenkymmenen miehen avulla. Se orjista, joka hänet löytää, saa vapauden. Sitäpaitsi olen lähettänyt väkeä kaikille Roomasta johtaville teille ja käskenyt majataloissa kuulustella lygiläistä ja tyttöä. Itse harhailen yöt, päivät kaupungilla, toivoen onnellisen sattuman kautta löytäväni hänet."
"Kunhan nyt saat tietoja, niin ilmoita minullekin, sillä minun täytyy lähteä Antiumiin."
"Hyvä."
"Mutta jos nyt jonakin aamuna herätessäsi huomaat, ettei tytön tähden sentään kannata kärsiä tuollaisia tuskia ja juosta noin monta askelta, niin tule Antiumiin. Siellä ei tule olemaan puutetta naisista enempää kuin huveistakaan."
Vinitius rupesi kävelemään pitkin askelin. Petronius seurasi häntä jonkun aikaa ja virkkoi vihdoin:
"Sanopa minulle kerran suoraan äläkä puhu kuin hurjapää, joka on antautunut mielikuvituksen valtaan ja turhanpäiten kiduttaa itseään—puhu järkevän miehen kieltä ja vastaa ystävällesi: vieläkö sinä todella yhtä kiihkeästi ikävöit tuota Lygiaa?"
Vinitius pysähtyi hetkeksi ja katsahti Petroniukseen oudosti, ikäänkuin ei hän koskaan olisi häntä nähnyt. Sitten hän taasen jatkoi kävelyään. Saattoi nähdä, että hän tukahdutti tunteenpurkauksen. Vihdoin oman voimattomuuden tunne, suru, kiukku ja voittamaton kaiho pusersi hänen silmiinsä kaksi kyyneltä, ja ne vaikuttivat Petroniukseen voimakkaammin kuin kaunopuheisimmatkaan sanat.
Petronius vaikeni vähän aikaa ja puhkesi sitten puhumaan:
"Ei maailma lepää Atlaksen hartioilla—nainen sitä kannattaa, välistä pidellen sitä leikkikalunaan kuin palloa ainakin."