"Urbanus," virkkoi hän, "rakastatko Kristusta?"
"Koko sielustani ja mielestäni," vastasi työmies.
"Entä veljiäsi, sisariasi ja niitä, jotka sinulle ovat opettaneet oikeutta ja totuutta Kristuksessa?"
"Rakastan heitä myöskin."
"Rauha olkoon kanssasi."
"Ja samaten sinun kanssasi, isä."
Molemmat vaikenivat, eikä taaskaan kuulunut muuta kuin etäisyydestä myllynkivien ulina ja virran loiskina.
Chilon käänsi kasvonsa kirkasta kuuta kohti ja rupesi hitaalla, matalalla äänellä puhumaan Kristuksen kuolemasta. Ei hän puhunut Urbanukselle, vaan paremmin ikäänkuin itsekseen ja johdattaakseen mieleensä Vapahtajan kuolemaa tai uskoakseen nukkuvalle kaupungille jotakin suurta salaisuutta. Mieliala oli juhlallinen ja harras. Työmies itki. Mutta kun Chilon rupesi valittamaan ja vaikeroimaan, ettei Vapahtajan kuolinhetkellä ollut läsnä ketään, joka olisi häntä puolustanut, jollei vapauttanutkaan ristiinnaulitsemisesta, niin ainakin varjellut sotamiesten ja juutalaisten loukkauksilta, silloin pani sääli ja hillitty raivo barbarin kädet pusertumaan nyrkeiksi. Viattoman kuolema häntä liikutti, mutta kun hän ajatteli ihmisjoukkoa, joka oli tehnyt pilkkaa ristinpuulle naulatusta Karitsasta, hurjistui hänen lapsellinen mielensä ja hänessä leimahti villi kostonhimo.
Chilon kysäisi äkkiä:
"Tiedätkö, Urbanus, kuka Judas oli?"