Pian he rupesivat hankkimaan lähtöä, sillä hämärä lankesi jo maille. He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin sekä ottivat lyhdyt käteensä. Vinitius varusti sekä itsensä että toverinsa lyhyellä, käyrällä veitsellä. Chilon pani päähänsä valetukan, jonka hän oli hankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he läksivät. He saivatkin kiirehtiä ehtiäkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista.
KAHDESKYMMENES LUKU.
He kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistä Viminalin porttia. Siinä lähellä oli kenttä, jolle Diokletianus sittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivät Servius Tulliuksen muurin jäännökset ja astelivat läpi kaupungin, joka jo oli käynyt kovin tyhjäksi, Nomentumin tielle. Sitten he kääntyivät vasemmalle, Via Salariaan päin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka olivat täynnä hiekkakaivoksia, siellä täällä hautoja. Oli jo tullut ihan pimeä, ja tietä olisi ollut kovin vaikea löytää, koskei kuu vielä ollut noussut, jolleivät kristityt itse olisi näyttäneet tietä. Juuri sitä Chilon oli edellyttänytkin. Sekä oikealla että vasemmalla ja edellä kulki mustia olentoja, varovaisesti vältellen hiekkakuoppia. Toiset kantoivat käsissään lyhtyjä, koettaen kätkeä niitä viittojensa poimuihin, toiset, joille tie nähtävästi oli tutumpi, kulkivat pimeässä. Tottuneella soturinsilmällään erotti Vinitius heti liikkeistä nuoret miehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka varovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat vastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat yöllisiä kulkijoita työmiehiksi, jotka rientävät hiekkakaivoksille, tai hautausveljeskunnan jäseniksi, jotka silloin tällöin öisin yhdessä söivät rakkaudenaterioita. Jota pitemmälle nuori patrisi tovereineen pääsi, sitä useampia lyhtyjä heidän ympärillään rupesi vilkkumaan ja sitä lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella äänellä virttä, joka Vinitiuksen mielestä tuntui kovin surulliselta. Toisinaan hän oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpätkän, kuten: »nouse sinä, joka makaat» tai: »nouse kuolleista», ja tuontuostakin kuului sekä miesten että naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei sentään kiinnittänyt suurtakaan huomiota näihin puheisiin, sillä hänen päässään pyöri vain ajatus: entä jos joku noista mustista olennoista on Lygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: »rauha olkoon teille!» tai »kunnia Kristukselle!» Mutta Vinitiuksen mielessä liekehti levottomuus, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen sydämensä sykintä, sillä vähäväliä oli hän kuulevinaan Lygian äänen. Hän oli joka hetki pimeässä erottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka oli kuin hänen liikkeensä. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensä rupesi hän epäilemään omia silmiään.
Tie tuntui hänestä kovin pitkältä. Tunsihan hän kaupungin ympäristöt, mutta ei hän näin pimeässä osannut erottaa seutuja. Vähäväliä tulivat he johonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai hökkelille, jota hän ei muistanut ikinä huomanneensa kaupungin likeisyydessä. Vihdoin kuun laita sukelsi esiin pilviröykkiöiden alta ja valaisi seutua paremmin kuin sumeat lyhdyt. Äkkiä rupesi etäisyydestä vilkkumaan tuli, läähättäen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja kysyi, oliko Ostrianum tässä.
Yö, yhtämittainen eteneminen kaupungista sekä nuo haamujen näköiset olennot—kaikki tämä oli nähtävästi tehnyt Chiloniin syvän vaikutuksen, sillä hän vastasi epävarmalla äänellä:
"En tiedä, herra. En koskaan ole käynyt Ostrianumissa. Mutta kyllä he vain saisivat ylistää Kristustansa likempänä kaupunkia."
Hetkisen perästä hän taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa rohkaisua.
"He kokoontuvat," virkkoi hän sentähden, "kuin murhamiehet, mutta murhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hävyttömästi tuo lygiläinen minut pettikään!"
Vinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei myöskään saattanut olla kummastelematta, miten salaperäisesti hänen uskonheimolaisensa kokoontuivat kuulemaan ylimmäistä pappiaan.
"Kaikkien uskontojen tunnustajia," virkkoi hän, "on joukossamme. Niin kristittyjäkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkätähden he sitten kokoontuvat täällä eivätkä juutalaisten temppelissä Tiberin toisella rannalla, jossa he päivänvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?"