"Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidän itsepintaisimpia vihamiehiään. Olen kuullut puhuttavan, että he tässä edellisen Caesarin aikana jo olivat joutumaisillaan sotaan keskenään. Caesar Klaudiusta heidän levottomuutensa harmitti siihen määrään, että hän karkoitti kaikki juutalaiset Roomasta, mutta nykyään ei hänen julistuksensa enää ole voimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekä juutalaisia että kansaa, sillä kansa, kuten tiedät, syyttää heitä kaikkinaisista rikoksista ja vihaa heitä."
Jonkun aikaa he äänettöminä astelivat eteenpäin, mutta sitten Chilon, jonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivät, puhkesi puhumaan:
"Palatessani Eurytiuksen luota lainasin eräältä parturilta valetukan ja pistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitäisi tuntea. Mutta jos tuntisivatkin, niin eiväthän tapa. He ovat hyviä ihmisiä, kaikin puolin kelpo ihmisiä. Minä rakastan ja kunnioitan heitä."
"Älä kehu heitä ennen aikojaan," virkkoi Vinitius.
He tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden päällitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistä, ja kujan päästä näkyi tiheän murattiköynnöksen peittämä muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se oli Ostrianum.
Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä.
Portilla seisoi kaksi kaivostyömiestä, jotka ottivat tulijoilta tunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota joka taholta ympäröi muuri. Siellä täällä näkyi joku muistopatsas, keskellä oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmässä osassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulähde. Nähtävästi ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan väkeä, joten Vinitius tuli siihen johtopäätökseen, että juhlallisuus tulee vietettäväksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerääntyikin sangen lukuisa joukko ihmisiä. Silmänkantamiin asti näkyi tuikkivia lyhtyjä toistensa vieressä, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeässä. Ainoastaan joku paljasti päänsä, kaikki muut pitivät päänsä peitossa, lienevätkö sitten tehneet sen peläten pettureja tai yökylmän takia.
Levottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, että jos tätä pimeyttä kestää loppuun asti, niin käy hänen lyhtyjen sameassa valossa ja tässä äärettömässä ihmisjoukossa mahdottomaksi löytää Lygia.
Äkkiä sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja silloin saattoi nähdä paremmin. Hetkisen perästä rupesivat kansanjoukot laulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, jotakin kummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinä eläissään ollut kuullut sellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli väreillyt ihmisten äänissä, kun he matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyräilleet, kaikui nytkin ylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kävi vaikutus niin mahtavaksi ja äärettömäksi, että olisi luullut koko hautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui siltä kuin he olisivat korottaneet huutonsa yöhön, kuin he olisivat olleet kulkijoita, jotka nöyrästi rukoilevat pelastusta pimeästä. He nostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellä ylhäällä näyttivät he huomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kätensä ja jota pyysivät astumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikäänkuin odotuksen hetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hänen tovereihinsa niin mahtavan vaikutuksen, että he ehdottomasti loivat katseensa tähtiin, odottaen, että todella tapahtuisi jotakin ihmeellistä. Vinitius oli kyllä Vähässä-Aasiassa ja Egyptissä, jopa itse Roomassakin nähnyt joukon erilaisia temppeleitä, hän oli tutustunut mitä erilaisinten uskontojen tunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hän ensi kerran eläissään näki ihmisiä, jotka eivät laulaneet jumalilleen täyttääkseen määrättyjen juhlamenojen sääntöjä, vaan todellisesta sydämen tarpeesta. He kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isää tai äitiä. Sokeankin olisi täytynyt huomata, että he todella rakastivat jumalaansa eivätkä ainoastaan suoneet hänelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei Vinitius ikinä ollut nähnyt missään maassa, juhlassa tai temppelissä. Ne roomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielä palvelivat jumalia, tekivät sen persoonallisen hyödyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt rakastaa heitä.
Vaikka hänen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka hän kaiken aikaa haki häntä ihmisjoukosta, täytyi hänen huomionsa sentään kiintyä kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuleen viskattiin äkkiä uusia soihtuja ja liekit leimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan. Samassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllään viitta, mutta paljain päin. Hän nousi kivelle, joka oli rovion vieressä.