Hänet nähdessään kumarsivat ihmiset syvään, ja Vinitius kuuli useiden äänien vieressään kuiskaavan: »Pietari! Pietari!» Toiset lankesivat polvilleen, toiset ojensivat kätensä hänen puoleensa. Hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden ajon kaukaa Nomentumin tieltä ja tuulen huminan pinjojen latvoissa hautausmaan syrjällä.

Chilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi:

"Se se nyt on se »Krestuksen» ensimmäinen opetuslapsi, kalastaja!"

Mutta vanhus nosti kätensä, teki ristin merkin ja tervehti siten kokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hänen toverinsa, jotka eivät tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkiä. Nuori mies ei näin äkkiä voinut järjestää vaikutuksiaan, mutta sen hän huomasi, että vanhus tuossa hänen edessään on sekä erinomaisen yksinkertainen että epätavallinen ja että hänen epätavallisuutensa johtuu juuri hänen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen päässä ei ollut hiippaa eikä hänen kulmillaan tammiseppelettä, hänen kädessään ei ollut palmunoksaa eikä hänen rinnoillaan kultaisia tauluja, hänen pukunsa ei ollut valkea eikä tähdillä tai muilla itämaalaisten, egyptiläisten, kreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillä kirjaeltu. Ja taasen valtasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hänessä, kun hän kuunteli kristittyjen laulua: hän tunsi miten tämä uskonto erosi muista uskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkään juhlamenoihin tottuneen pääpapin vaikutusta. Hän oli yksinkertainen, iäkäs ja erinomaisen kunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta, jonka omin silmin oli nähdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi, niinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, että siihen uskoi. Hänen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, että olisi saattanut luulla häntä itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epäilijänä ei Vinitius tahtonut antautua hänen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta hänet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitä tuo salaperäinen »Krestuksen» toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja Pomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi.

Pietari avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Ensin hän puhui kuin isä, joka varoittaa lapsiaan ja opettaa heille kuinka elämä on elettävä. Hän käski heitä luopumaan ylellisyydestä ja nautinnoista, elämään köyhyydessä, tapojen puhtaudessa ja totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vainoja ja vastoinkäymisiä, tottelemaan päämiehiä ja esivaltaa, karttamaan vääryyttä, valhetta ja panettelemista sekä lopuksi antamaan hyvää esimerkkiä sekä toisilleen että pakanoille. Vinitiusta, jonka mielestä kaikki, mikä saattoi hänelle palauttaa Lygian, oli hyvää, ja pahaa taas kaikki, mikä asettui esteeksi heidän välilleen—loukkasi ja suututti muutama näistä neuvoista. Kehoittaessaan puhtauteen ja taisteluun himoa vastaan vanhus hänen mielestään sekä tuomitsi hänen rakkautensa että riisti häneltä Lygian ja yllytti tyttöä vastarintaan. Vinitius ymmärsi, että jos Lygia on täällä, jos hän kuulee nuo sanat ja kätkee ne sydämeensä, täytyy hänen samana hetkenä pitää Vinitiusta uskonsa vihollisena ja vastustajana. Tätä ajatellessa valtasi hänet vihan puuska, ja hän rupesi itsekseen miettimään: »mitä uutta tässä on? Onko tämä olevinaan tuntematon oppi? Jokainenhan sen tuntee, jokainenhan sen on kuullut. Kyynikotkin kehoittavat ihmisiä pysymään köyhinä ja rajoittamaan tarpeitaan; Sokrates jo suositti ihmisille hyvettä vanhana, luotettavana keinona. Samaten Seneca, jolla on viisisataa sitroonapuusta tehtyä pöytää, ylistää kohtuutta, kehoittaa pysymään totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vastoinkäymisiä ja lujasti kestämään onnettomuuksia. Se on kaikki kuin perstaantunutta viljaa, jota hiiret ovat nakerrelleet ja jota eivät ihmiset tahdo syödä siksi, että se haisee vanhalta». Kiukun ohella tunsi Vinitius jonkinlaista pettymystä. Hän oli toivonut pääsevänsä tuntemattomien, salaperäisten taikavoimien perille tai ainakin luullut saavansa kuulla erinomaisen puhujan. Ja tuossa hän nyt kuuli mitä yksinkertaisimpia ja koruttomimpia sanoja. Häntä kummastutti ainoastaan, että ihmisjoukko kuunteli niin äänetönnä ja tarkkaavaisena. Sillaikaa oli vanhus ehtinyt kuulijoilleen puhua yhä enemmän. Hän oli kehoittanut heitä pysymään hyvinä, hiljaisina, oikeutta rakastavina, köyhinä ja puhtaina; eikä vain saavuttaakseen rauhan eläessään, vaan saadakseen kuoleman jälkeen iankaikkisesti elää Kristuksen kanssa ilossa, kunniassa, onnessa ja riemussa, jommoista ei kukaan ikinä ole maan päällä saavuttanut. Hetkellinen vastenmielisyys oli häirinnyt Vinitiuksen mielialaa, mutta hänen täytyi kuitenkin myöntää, että vanhuksen oppi oli toisenlainen kuin kyynikkojen, stoikkojen ja muiden filosofien, sillä he suosittivat hyvää ja hyvettä järkevänä asiana, jolla on mitä suurin ja käytännöllisin merkitys elämässä. Vanhus taas pani päämääräksi kuolemattomuuden. Eikä hän kuvannut kuolemattomuutta kurjaksi, turhaksi, katalaksi tyhjyydeksi maan alla, vaan ihanaksi, jumalalliseksi elämäksi. Hänen puheensa näkyi koskevan aivan varmaa asiaa. Tuollaiselle uskolle tietysti hyve oli rajattoman kallisarvoinen aarre, mutta elämän pettymykset sen sijaan tavattoman vähäpätöiset, sillä ajallinen kärsimys tulevan onnen saavuttamiseksi on aivan toista kuin kärsiminen vain siitä syystä, että luonnon järjestys käskee kärsimään. Vanhus sanoi vielä, että hyvettä ja totuutta tulee rakastaa sellaisinaan, niiden itsensä takia, koska korkein, iankaikkinen hyvyys ja iankaikkinen hyve on itse Jumala. Joka siis rakastaa hyvää ja hyvettä, sitä rakastaa Jumala, ja hän on Hänen rakastettu lapsensa. Vinitius ei ymmärtänyt kaikkea, mutta sanoista, jotka Pomponia Graecina lausui Petroniukselle, oli Vinitius jo ennen saanut selville, että Jumala kristittyjen käsityksen mukaan on yksi ja kaikkivaltias. Kun hän nyt vielä sai kuulla, että Hän on kaikkihyvä ja kaikkivanhurskas, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että sellaisen Luojan rinnalla Jupiter, Saturnus, Apollo, Juno, Vesta ja Venus ovat turhanpäiväinen, rähisevä joukko, jossa kaikki riitelevät yhtaikaa ja kukin tahtoo saada äänensä kuuluville. Mutta ylimmilleen leimahti nuoren miehen hämmästys, kun vanhus rupesi opettamaan, että Jumala myöskin on kaikkirakkaus ja että ihminen rakastaessaan toisia ihmisiä täyttää Hänen korkeimman käskynsä. Ei ole tarpeeksi, että ihminen rakastaa omia kansalaisiaan, sillä jumal-ihminen on vuodattanut verensä kaikkien edestä, ja pakanoiden joukossa on jo sellaisiakin valituita kuin Kornelius, sadanpäämies. Meidän ei pidä rakastaa yksin niitä, jotka meille tekevät hyvää, sillä Kristus antoi anteeksi juutalaisille, jotka Hänet ylenantoivat kuolemaan, ja roomalaisille sotamiehille, jotka hänet ristiinnaulitsivat. Meidänkin tulee siis antaa anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat, vieläpä rakastaa heitä ja maksaa heidän pahuutensa hellyydellä. Nämä sanat kuullessaan käsitti Chilon tehneensä turhaa työtä, sillä Ursus ei ikipäivinä uskalla tappaa Glaucusta, ei tänä yönä enempää kuin muinakaan. Mutta vanhuksen sanoista sai hän myöskin samalla sen lohdullisen vakuutuksen, ettei Glaucuskaan tappaisi häntä, jos näkisi ja tuntisi. Vinitius ei enää ehtinyt ajatella, olivatko vanhuksen sanat uudet vaiko vanhat. Mietteissään kyseli hän itsekseen: mikä jumala se on? mikä oppi se on? ja mitä väkeä nämä ovat? Kaikki, mitä hän kuuli, ei suorastaan mahtunut hänen päähänsä. Se oli hänelle uutta, ennenkuulumatonta. Hän tunsi, että jos hän olisi tahtonut kääntyä tuohon oppiin, olisi hänen täytynyt luopua ajatuksistaan, tavoistaan, luonteestaan, koko tähänastisesta mielestään,—polttaa ne kaikki poroksi ja täyttää sielunsa aivan toisenlaisella elämällä ja hengellä. Oppi, joka käski häntä rakastamaan parttilaisia, syyrialaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä, gallialaisia ja britanneja, antamaan anteeksi vihamiehille ja kostamaan pahaa hyvällä, tuntui hänen mielestään hulluudelta. Mutta samalla hänellä kuitenkin oli tunne, että tämä oppi mielettömyydessäänkin on väkevämpi kuin kaikki tähänastinen filosofia. Mielettömyys tekee sen mahdottomaksi toteuttaa, mutta juuri siksi, että se on mahdoton toteuttaa, on se jumalallinen. Hän oli jo hengessä hylännyt sen, mutta samalla hän tunsi, että siitä, ikäänkuin kukkakentästä, nousee lemu niin hurmaava, että joka kerran on sitä lemua hengittänyt, se unohtaa kaiken muun ja ikävöi aina takaisin siihen, ikäänkuin lotofagien maahan. Tässä opissa ei ollut mitään todellista, mutta sensijaan tuntui Vinitiuksen mielestä todellisuus sen rinnalla niin halvalta, ettei siihen kannattanut tuhlata ainoatakaan ajatusta. Hänen eteensä avautui aava ala, jonka olemassaoloa ei hän ollut saattanut aavistaakaan, ääretön ala, jota pilvet peittivät. Koko tämä hautausmaa tuntui olevan mielipuolien kokouskenttä, mutta samalla se oli kauhea, juhlallinen ja salaperäinen paikka, jossa paraikaa tuntui syntyvän maailmaan jotakin, jota ei sieltä ikinä ennen ollut löytynyt. Vinitius johdatti uudestaan mieleensä alusta alkaen kaikki, mitä vanhus oli puhunut elämästä, totuudesta, rakkaudesta ja Jumalasta. Ja hänen ajatuksensa kirkkaus oli niin häikäisevä, että se sokaisi Vinitiuksen silmät kuten salama, joka leiskahtaa monta kertaa perätysten. Vinitius katseli kaikkia näitä asioita rakkautensa silmillä, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun hän on keskittänyt koko elämänsä intohimoon, ja noiden salamoiden valoa ihmetellessä selveni hänelle, että jos Lygia on täällä hautausmaalla, jos hän tunnustaa, seuraa ja rakastaa tätä oppia, niin ei hän ikinä rupea hänen rakastajattarekseen.

Ensi kerran koko sinä aikana, jolloin Vinitius oli tuntenut Lygian, käsitti hän tällä hetkellä, että vaikka hän saisikin hänet käsiinsä, hän ei sittenkään omistaisi häntä. Sellaista mahdollisuutta ei hän ikinä ollut ajatellut eikä hän vieläkään oikein osannut tehdä itselleen selkoa siitä, sillä se ei hänen päässään ollut selvänä ymmärryksenä: hän ainoastaan sekavasti tunsi, että joku korvaamaton tappio, joku hirveä onnettomuus häntä uhkaa. Hänen levottomuutensa yltyi vihan myrskyksi. Hän vihasi kristittyjä yleensä ja tätä vanhusta erittäin. Mokomakin kalastaja, joka ensi silmäykseltä oli näyttänyt täydelliseltä moukalta, oli nyt hänen silmissään kasvanut salaperäiseksi voimaksi, joka hirveänä, leppymättömänä johtaa hänen kohtaloaan.

Huomaamatta laskivat kivityömiehet taasen muutamia soihtuja tuleen. Tuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi tyynesti, siroina kielinä kirkasta taivasta kohti, jolla tähdet tuikkivat. Päästyään Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan Herrastaan. Henkeä pidätellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi saattanut kuulla sydänten sykinnän. Tuo mies oli nähnyt kaikki omin silmin! Joka hetki näkyi niin painuneen hänen muistiinsa, ettei hänen tarvinnut kuin sulkea silmänsä nähdäkseen kaikki uudelleen. Hän kertoi, että Golgatalta palattua hän ja Johannes olivat istuneet huoneessa kaksi päivää, syömättä, juomatta, surussa, murheessa, ahdistuksessa ja epäilyksessä. Pää käsien varassa olivat he istuneet ja ajatelleet, että Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin raskasta! Jo oli koittanut kolmas päivä ja jo oli päivän valo valaissut muureja, mutta yhä he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet seinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet uneen (sillä kuoleman edellinenkin yö oli kulunut heiltä unettomana). Äkkiä he olivat heränneet ja taasen ruvenneet valittamaan. Mutta tuskin oli aurinko noussut, kun Maria Magdalena oli karannut huoneeseen, hengästyksissään, hapset hajallaan ja huutaen: »he ovat ottaneet pois Herran!» Tämän kuultuaan olivat he nousseet ja lähteneet juoksemaan paikalle. Mutta Johannes, joka oli nuori mies, oli joutunut ensimmäisenä, katsahtanut hautaan ja huomannut sen tyhjäksi, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Vasta kun he kaikki kolme olivat saapuvilla, oli Pietari mennyt haudan sisälle ja kivillä nähnyt hikiliinan ja kääreliinat, mutta ei Herran ruumista.

Silloin he olivat peljästyneet, sillä he olivat ajatelleet pappien ottaneen pois hänen ruumiinsa, ja he olivat palanneet kotiin vieläkin suuremmassa tuskassa. Sitten olivat toisetkin opetuslapset tulleet, ja sekä yhdessä että kukin itsekseen olivat he nostaneet suuren huudon kaikkien herrojen Herran puoleen, että Hän kuulisi heitä. Sillä toivon henki oli heissä sammunut. He olivat odottaneet, että mestari vapauttaisi Israelin, ja nyt oli jo kolmas päivä siitä kun hän kuoli, eivätkä he voineet ymmärtää, miksi Isä oli ylenantanut Poikansa. Eivät he enää olisi tahtoneet nähdä päivän valkeutta, vaan kuolla, niin raskas oli heidän kuormansa ollut.

Näitä kauhun hetkiä muistellessa pusertui vanhuksen silmiin vielä kyyneliä. Tulen valossa saattoi nähdä niiden kierivän harmaalle parralle. Hänen vanha, kalju päänsä rupesi painumaan, ja ääni rinnassa tukahtui. »Tuo mies puhuu totta ja itkee totuuden pakosta!» mietti Vinitius itsekseen. Mutta muut kuulijat, yksinkertaiset kansan miehet ja naiset oli suru sulattanut nyyhkimään. Olivathan he monasti ennenkin kuulleet Kristuksen kärsimyksestä ja tiesiväthän he, että surua seuraa ilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nähnyt kaikki, ja sen vaikutuksen alaisina he vääntelivät käsiään, itkivät tai löivät rintoihinsa.

Vähitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillä halu kuulla enemmän pääsi heissä voitolle. Vanhus sulki silmänsä ikäänkuin paremmin voidakseen nähdä kaukaiset asiat ja jatkoi: