»Kun he näin olivat nostaneet huudon, karkasi Maria Magdalena uudestaan huoneeseen, huutaen, että hän oli nähnyt Herran. Kirkkaalta valolta ei hän heti ollut tuntenut Häntä, vaan ajatellut sen olevan puutarhan hoitajan, mutta Hän oli lausunut: »Maria!» ja silloin oli Maria heti sanonut: »Rabboni!» ja langennut Hänen jalkainsa juureen, mutta Hän oli käskenyt hänen mennä opetuslasten luo ja sitten kadonnut. Mutta opetuslapset eivät uskoneet häntä, ja kun hän itki ilosta, niin rupesivat toiset torumaan häntä, toiset taas ajattelivat, että suru oli vienyt hänen järkensä sekaisin, sillä hän kertoi niinkin, että oli nähnyt haudalla enkelejä. Mutta opetuslapset juoksivat haudalle toisen kerran ja tapasivat haudan tyhjänä. Mutta illalla tuli Kleofas, joka oli käynyt Emmauksessa toisten kanssa, ja he palasivat sieltä suurella ilolla ja sanoivat: »me näimme totisesti Herran!» Ja he rupesivat riitelemään keskenään suljettujen ovien takana juutalaisten pelon tähden. Silloin Hän tuli ja seisoi heidän joukossaan, vaikkei oven avausta ollut kuulunut. Mutta he pelkäsivät suuresti, ja Hän sanoi: »rauha olkoon teille!»
* * * * *
»Ja minä näin Hänet, niinkuin kaikki muutkin Hänet näkivät, ja Hän oli niinkuin valkeus ja niinkuin meidän sydäntemme autuus, ja me uskoimme, että Hän oli noussut kuolleista ja että meret kuivuvat, vuoret ja maa lankeevat, mutta Hänen kunniansa ei muutu.»
* * * * *
»Mutta kahdeksan päivän perästä pisti Tuomas Didymus sormensa Hänen naulainsa sijoihin ja koski Hänen kylkeensä. Sitten hän lankesi Hänen jalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hänelle: »minun Herrani ja minun Jumalani!» Mutta Hän sanoi hänelle: »ettäs minut näit, Tuomas, niin sinä uskoit: autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Ja nämä sanat me kuulimme, ja meidän silmämme näkivät Hänet, sillä Hän oli meidän keskellämme.»
Vinitius kuunteli, ja hänen mielensä valtasi outo tunne. Hetkeksi hän kokonaan unohti missä oli, kadotti ajatus ja arvostelukykynsä. Hän seisoi kahden mahdottomuuden välissä. Hän ei uskonut vanhuksen sanoihin, mutta hän tunsi, että ainoastaan sokea oman järkensä kieltäjä saattoi väittää tuon miehen valehtelevan, miehen, joka sanoi: »minä näin!» Hänen liikutuksensa, kyyneleensä, koko hänen esiintymisensä ja varsinkin kaikki nuo yksityiskohdat, jotka hän kertomukseensa liitti, tekivät kaikki epäilykset mahdottomiksi. Vinitiuksesta tuntui välistä, että hän näkee unta. Mutta hänen edessään oli äänetön ihmisjoukko, käry lyhdyistä tuntui hänen sieramiinsa, edempänä loimusivat soihdut, ja kivellä vieressä seisoi vanha, vapiseva mies, haudan partaalla, todistamistaan todistaen: »minä näin!»
Hän jatkoi kertomustaan aina taivaaseenastumiseen asti. Tuontuostakin hänen täytyi pysähtyä, sillä hän kertoi hyvin tarkasti, ja selvästi saattoi huomata, että jokainen yksityiskohta oli syöpynyt hänen muistiinsa kuin kiveen kirjoitettuna. Kuulijat valtasi innostus. He työnsivät yltään päähineet, voidakseen kuulla paremmin ja estääkseen ainoatakaan noista kalliista sanoista menemästä hukkaan. Yliluonnollinen voima näytti siirtävän heidät Galileaan, opetuslasten kanssa astelemaan pyhän maan vainiolla ja vesien varsilla, Ostrianumin hautausmaa muuttui Tiberianmereksi, ja rannalla aamun sumussa seisoi Kristus aivan kuten silloin, kun Johannes oli huomannut hänet venheestä ja huutanut: »Herra se on!» mutta Pietari oli heittäytynyt veteen, pikemmin päästäkseen rakastetun jalkain juureen. Kuulijat näyttivät kokonaan unohtaneen elämän, heidän kasvoistaan loisti rajaton alttius, onni ja ääretön rakkaus. Luultavasti muutamat Pietarin pitkän kertomuksen aikana olivat nähneet näkyjä, ja kun hän nyt rupesi kertomaan, kuinka taivaaseenastumisen hetkenä pilvet olivat alkaneet levitä Vapahtajan jalkojen alle, verhota Häntä ja vihdoin peittää Häntä opetuslasten silmistä, niin kaikki vaistomaisesti korottivat katseensa taivaaseen. Syntyi äänetön odotus, ikäänkuin ihmiset olisivat toivoneet vieläkin saavansa nähdä Hänet tai ikäänkuin he olisivat odottaneet Hänen uudestaan astuvan alas taivaan mailta katsomaan, kuinka vanha apostoli kaitsee hänelle uskottuja lampaita, ja siunaamaan häntä ja laumaa.
Näille ihmisille ei tänä hetkenä Rooma eikä hullu Caesar, ei temppelit, jumalat eivätkä pakanat merkinneet mitään. Heille oli olemassa yksin Kristus, joka täytti maan, meren, taivaan ja maailman.
Puoliyö oli jo kulunut, sillä taloissa, joita oli siellä täällä Via
Nomentanan varrella, rupesivat kukot laulamaan. Äkkiä tarttui Chilon
Vinitiuksen vaatteiden liepeeseen ja kuiskasi:
"Herra, tuolla, vähän matkan päässä vanhuksesta näen Urbanuksen ja hänen vieressään naisen."