Vinitius heräsi kuin unesta, kääntyi, seurasi kreikkalaisen käden liikettä ja näki Lygian.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Hänet nähdessään tunsi nuori patriisi jokaisen veripisaran hypähtävän. Hän unohti ihmisjoukot, vanhuksen, kaikki omat ajatuksensa noista käsittämättömistä asioista, jotka juuri oli kuullut, hän ei muuta nähnyt kuin Lygian yksinään. Vihdoinkin, kaikkien vastuksien, pitkien päivien levottomuuksien, vaivojen ja tuskien perästä hän siis oli löytänyt hänet! Ensi kerran eläissään sai hän kokea, että ilokin voi karata ihmisen kimppuun kuin villi peto ja pusertaa hänen rintaansa niin että henki on lähtemäisillään. Hän, joka tähän asti oli luullut, että »Fortuna», Onnetar, oli velvollinen täyttämään kaikki hänen toivomuksensa, uskoi tällä hetkellä tuskin omia silmiään ja omaan onneensa. Varmaan hänen tulinen luonteensa olisi johtanut hänet johonkin varomattomaan tekoon, jollei hän olisi epäillyt ja ensin tahtonut ottaa selkoa, eikö hän vain yhä vielä ollut noiden taikakeinojen vaikutuksen alaisena, joita hänen päänsä oli ollut täynnä, ja eikö hän vain nähnyt unta. Mutta ei ollut epäilystä: hänen silmänsä näkivät Lygian, ja ainoastaan muutaman askeleen etäisyys erotti heidät. Tyttö seisoi soihtujen kirkkaassa valossa, ja Vinitiuksen katseilla oli täysi vapaus ahmia häntä mielin määrin. Päähine oli valunut tytön hartioille ja hiukset irtaantuneet; hänen huulensa olivat hiukan auki, silmät tähtäsivät apostoliin, kasvot olivat jännityksessä ja säteilivät alttiudesta. Hän kantoi kansannaisen tummaa villapukua, mutta Vinitius ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Vaikka hän oli huolissaan, ei hän saattanut olla hämmästymättä Lygian kasvojen jaloa kauneutta orjankin puvussa. Rakkaus leimahti hänessä liekiksi, hänet valtasi ääretön, outo kaipaus, onnen, kunnioituksen ja intohimon sekainen tunne. Lygian pelkkä näkeminen tuotti huumaavaa autuutta, ja Vinitius nieli häntä silmillään niinkuin janoinen juo raikasta vettä. Siinä jättiläiskokoisen lygiläisen rinnalla tuntui hän melkein pienemmältä kuin ennen, miltei lapselta. Vinitius huomasi, että hän todella oli käynyt hennommaksi ja että ruumis oli ikäänkuin läpikuultava; hän oli kuin kukkanen tai henki. Kiihtymistään kiihtyi Vinitiuksessa halu saada omistaa tuo olento, joka oli niin toisenlainen kuin kaikki naiset, mitä hän oli nähnyt ja omistanut sekä Itämailla että Roomassa. Hän tunsi olevansa valmis antamaan pois heidät kaikki, Rooman ja koko maailman kaupanpäälliseksi, kunhan hän saisi omakseen hänet, tämän yhden.
Varmaan hän olisi unohtunut siihen Lygiaa katselemaan, jollei Chilon, joka pelkäsi hänen tekevän jotakin vaarallista, olisi vetäissyt häntä vaatteen liepeestä. Kristityt olivat ruvenneet rukoilemaan ja laulamaan. Äkkiä kajahti huuto »maranatha!» mutta sitten rupesi suuri apostoli suihkulähteen vedellä kastamaan niitä, jotka presbyterit esittivät valmistetuiksi ottamaan vastaan kastetta. Vinitiuksen mielestä tuntui yö loppumattoman pitkältä. Hän olisi kiireen kautta tahtonut päästä ottamaan Lygian haltuunsa joko kotimatkalla tai hänen asunnostaan.
Vihdoin toiset jo rupesivat lähtemään hautausmaalta.
"Lähdetään, herra," kuiskasi Chilon, "ulos portista, sillä ihmiset katselevat meihin, koska emme ole paljastaneet päätämme."
Chilon oli oikeassa. Apostolin puhuessa olivat kaikki, paremmin kuullakseen, laskeneet viitan päähineet hartioilleen; he yksin eivät olleet noudattaneet esimerkkiä. Chilonin neuvo oli paikallaan, sillä portilta saattoivat he erinomaisen hyvin seurata kaikkia läsnäolijoita, varsinkin koska Ursuksen muoto ja vartalo helposti oli erotettavissa.
"Seuratkaamme heitä," virkkoi Chilon, "niin saamme nähdä, mihin taloon he menevät. Huomenna, tai oikeammin sanoen jo tänään, asetat kaikille oville orjia ja otat hänet haltuusi."
"En!" huusi Vinitius.
"Mitä aiot tehdä, herra?"