"Katsopa, herra," virkkoi Chilon "neitosi on mahtavan suojeluksen alaisena. Suuri apostoli itse kulkee hänen rinnallaan! Katso kuinka ihmiset polvistuvat, kun hän astuu heidän ohitseen."
Ihmiset todella polvistuivat, kun hän astui heidän ohitsensa, mutta Vinitius ei katsellut heitä. Hän ei hetkeksikään päästänyt Lygiaa silmistään ja ajatteli yksinomaan hänen ryöstämistään. Sodassa tottuneena kaikenlaiseen viekkauteen, rakensi hän koko sotilaallisella täsmällisyydellään päässään valmiiksi ryöstösuunnitelman. Hän tiesi, että hänen tuumansa oli rohkea, mutta tiesi myöskin, että rohkeat tuumat usein vievät voittoon.
Mutta tie oli pitkä, ja aikaa jäi yllin kyllin mietteisiin. Hän tuli ajatelleeksi sitä syvää kuilua, jonka tuo kummallinen oppi oli kaivanut hänen ja Lygian välille. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja miksi se oli tapahtunut. Siksi älykäs hän toki oli. Hän ei ollut tuntenut Lygiaa. Hän oli pitänyt häntä ihanana tyttönä, jolle ei kukaan vedä vertoja ja joka sytyttää hänen rakkautensa tuleen. Nyt hän ymmärsi, että tuo oppi tekee hänet olennoksi, joka eroaa muista naisista, ja että turha vaiva oli ruveta houkuttelemaan häntä rakkaudella, intohimolla, rikkaudella tai nautinnolla. Hän käsitti vihdoin senkin—mitä he eivät Petroniuksen kanssa ennen olleet käsittäneet—että tämä uusi uskonto valaa sieluun jotakin, jota ei heidän maailmansa tunne, ja ettei Lygia, vaikka Vinitiusta rakastaisikin, uhraisi mitään kristityistä totuuksistaan hänen tähtensä. Lygian ilo oli aivan toista laatua kuin se, mitä Vinitius, Petronius, Caesar ja koko Rooma ajoivat takaa. Kuka nainen hyvänsä hänen tuttavistaan olisi ruvennut hänen rakastajattarekseen—tämä kristitty yksin ei saattanut tulla muuksi kuin hänen uhrikseen.
Tätä ajatellessa valtasi hänet kiehuva kiukku ja tuska, mutta samalla hän tunsi, että hänen kiukkunsa oli voimaton. Lygian ryöstäminen kyllä oli mahdollinen panna täytäntöön, jopa hän oli varma sen onnistumisestakin. Mutta yhtä varmaan hän tiesi, että sekä hän että hänen urheutensa ja mahtavuutensa tämän opin rinnalla oli aivan mitätön: eivät hänen voimansa pysty siihen oppiin! Roomalainen tribuni ja sotilas, joka oli nähnyt miekan ja nyrkin valloittavan maailman ja luullut sen aina niiden vallan alla pysyvän, näki nyt ensi kerran eläessään, että niidenkin yläpuolella oli ehkä olemassa jotakin. Ja kummissaan kysyi hän itseltään: mitä se on?
Ei hän voinut antaa siihen selvää vastausta. Hänen päässään pyörivät kuvat hautausmaalta, hän näki kokoontuneet joukot ja Lygian koko sielullaan ja mielellään kuuntelemassa vanhuksen sanoja. Vanhus puhui kärsimyksestä, kuolemasta ja jumal-ihmisen taivaaseenastumisesta. Jumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla puolen Tuonelan jokea. Jota enemmän Vinitius näitä asioita ajatteli, sitä sekavammaksi kävi hänen päänsä.
Mutta sekavuudesta päästi hänet äkkiä Chilon, joka rupesi valittamaan kohtaloaan: hän oli suostunut etsimään Lygiaa ja henkensä kaupalla hän oli lupauksensa täyttänyt ja löytänyt hänet Vinitiukselle. Saattoiko häneltä enempää vaatia? Oliko hän ehkä luvannut pitää huolta neidon ryöstämisestä, ja kuka sellaista saattoi vaatia raajarikolta, jolta puuttui kaksi sormea, vanhalta mieheltä, joka tahtoi elää mietteissään, tieteessään ja hyveessään? Miten käy, jos sellainen mahtava herra kuin Vinitius saa jonkun vamman tyttöä ryöstäessään? Tietysti jumalat ovat velvolliset vartioimaan valittuaan, mutta jos sattui, niinkuin joskus on sattunut, että jumalat ovatkin pelaamassa arpapeliä eivätkä pidä huolta maailman asioista? Fortuna kulkee, kuten tiedetään, sidotuin silmin. Hän ei näe päivällä, vielä vähemmin yöllä. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, jos lygiläinen karhu heittäisi jalosukuista Vinitiusta myllynkivellä, viinitynnyrillä tai pahimmassa tapauksessa vesisangolla, silloin Chilon-raukka saisi kantaa edesvastuun eikä palkkaa. Tietäjäparka on kiintynyt jalosukuiseen Vinitiukseen, kuten Aristoteles Aleksander Makedonialaiseen, ja jos jalosukuinen Vinitius antaisi hänelle edes kukkaron, jonka hän lähtiessä näkyi pistävän vyöhönsä, niin saisi onnettomuuden sattuessa edes apua ja voisi lepyttää kristityt. Oi, miksi eivät he kuuntele vanhuksen neuvoja, vanhuksen, joka puhuu varovaisuudesta ja kokemuksesta!
Vinitius veti kukkaron vyöstään ja viskasi sen Chilonin kouraan.
"Siinä saat, ja ole nyt vaiti."
Kreikkalainen tunsi, että kukkaro oli harvinaisen raskas, ja se rohkaisi hänen mieltään.
"Ainoa toivoni," virkkoi hän, "on, että Herkules tai Theseus saavat aikaan vielä suurempia urotöitä. Ja mitä tämä likeinen persoonallinen ystäväni Croton muuta on kuin Herkules? Sinua, jalosukuinen herra, en sanokaan puolijumalaksi, sillä sinä olet täydellinen jumala ja varmaankin sinä et tulevaisuudessa unohda köyhää, mutta uskollista palvelijaa, kun hän silloin tällöin tarvitsee hoitoa; sillä hän itse unohtaa kaikki tyyni, kun hän kerran pääsee syventymään kirjoihin… Vähäinen puutarha ja mökki kuistineen, joka suojaisi kesäkylmää vastaan, tuottaisi antajalleen kunniaa, olisipa sitten vaikka kuinka pieni. Sieltä syrjästä minä sitten seuraisin sankaritöitänne, rukoillen teille Jupiterin suosiota, tai nostaisin tarpeen sattuessa sellaisen metelin, että puoli Roomaa heräisi ja rientäisi avuksenne. Miten tämä tie on pahaa ja epätasaista! Öljykin on kulunut loppuun lampustani. Mutta entä jos Croton, joka on yhtä jalomielinen kuin väkeväkin, ottaisi minut syliinsä ja kantaisi kaupungin portille asti! Silloin hän saisi kokea, miltä tuntuu kantaa neitoa, ja voittaisi lisäksi, kuten Aeneas teki, puolelleen kaikki jaloimmat jumalat, joten minäkin yrityksen onnistumiseen nähden saisin olla aivan levollinen."