"Kautta Jupiterin, Apollon, Vestan, Kybelen, Isiksen, Osiriksen, Mitran, Baalin ja kaikkien Itämaiden ja Länsimaiden jumalien rukoilen sinua, herra, luopumaan tuumastasi… Kuule minua…"
Samassa hän sentään keskeytti puheensa, sillä hän huomasi, että Vinitiuksen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja hänen silmänsä säkenöivät kuin suden silmäterät. Hänen katseensa todisti selvästi, ettei mikään maan mahti olisi saattanut estää häntä toteuttamasta aikomustaan. Crotonin jättiläisrinta nousi ja laski kiivaasti, ja hän heilutti kehittymätöntä pääkalloaan, kuten rautahäkkiin suljettu karhu. Eivät hänen kasvonsa sentään ilmaisseet vähintäkään levottomuutta.
"Minä menen ensinnä sisään," sanoi hän.
"Sinä tulet minun jälessäni," virkkoi Vinitius käskevällä äänellä.
Hetken perästä olivat he kadonneet pimeään porttikäytävään.
Chilon juoksi likeisimpään kadunkulmaan ja jäi nurkan taa katselemaan mitä tapahtuisi.
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Vasta portista astuttuaan ymmärsi Vinitius, mihin vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt. Talo oli suuri ja monikerroksinen. Sellaisia rakensivat Rooman talonomistajat saadakseen voittoa vuokrista, ja usein olivat nämä talot niin hätäisesti ja huonosti rakennetut, että tuskin vuosikaan oli mennyt umpeen, kun ne jo romahtivat asukkaiden päälle. Ne olivat oikeita mehiläiskekoja, korkeita ja kapeita, täynnä lukemattomia pieniä koppeja ja komeroja, joissa kuhisi köyhää kansaa. Kaupungissa, jossa ei kaikilla kaduilla ollut nimiä, olivat nämä talot aina numeroimattomat. Orjat kantoivat niistä omistajien puolesta vuokrat, ja koskeivät kaupungin viranomaiset vaatineet luetteloa asukkaiden nimistä, eivät orjat tavallisesti itsekään niitä tietäneet. Tavattoman vaikea oli sentähden kysyä tuttaviaan tuollaisesta talosta, varsinkin jollei portilla ollut vartijaa.
Vinitius ja Croton tulivat pitkästä käytäväntapaisesta kapeaan, neliskulmaiseen pihaan, jota joka taholta ympäröivät muurit ja joka nähtävästi oli koko talon yhteisenä atriumina. Keskellä pihaa oli suihkukaivo, jonka vesisäde valui maahan muurattuun, kiviseen säiliöön. Joka taholta nousi seiniä myöten portaita eri kerroksiin, ne olivat osaksi puusta, osaksi kivestä. Portaat kääntyivät parvekkeihin, joista päästiin asuntoihin. Alhaalla maaperässä oli niinikään asuntoja. Toisiin johti puiset ovet, mutta toisia erotti pihasta vain villainen verho, sekin tavallisesti kulunut, risainen tai paikattu.
Oli vielä varhainen aamu, eikä pihassa näkynyt elävää sielua. Nähtävästi kaikki vielä nukkuivat, paitsi ne, jotka olivat käyneet Ostrianumissa.