"Tiedä siis, että teidän kuultenne puhuttelen Chilonia, että teidän nähtenne kirjoitan kotiin kirjeen, jossa ilmoitan lähteneeni Beneventumiin, ja etten käytä palvelukseeni muita lähettejä kuin teitä… Mieti nyt tätä äläkä enää ärsytä minua."
Hän suuttui niin, että kasvot vääntyivät, ja jatkoi hetkisen perästä:
"Luuletko minun kieltävän, että tahdon jäädä tänne saadakseni nähdä Lygiaa?… Tyhminkin arvaisi ajatukseni, jos väittäisin vastaan… Mutta väkivallalla en enää aio koettaa anastaa häntä… Kuulepa vielä. Jollei Lygia saa jäädä tänne, repäisen terveellä kädelläni siteet haavoittuneen käsivarteni ympäriltä enkä huoli ruuasta enkä juomasta, vaan tulkoon kuolemani sinun ja veljiesi syyksi. Miksi sinä minua säästit, mikset käskenyt tappaa minua?"
Kiihko ja mielenliikutus tekivät hänet aivan kalpeaksi. Mutta Lygia, joka viereiseen huoneeseen kuuli koko keskustelun, tuli vakuutetuksi siitä, että Vinitius panee uhkauksensa täytäntöön, ja pelästyi suuresti. Hän ei millään muotoa saanut kuolla! Haavoittuneena ja turvattomana ei Lygia enää osannut pelätä häntä, vaan tunsi ainoastaan sääliä häntä kohtaan. Päästyään karkuun Vinitiuksen käsistä oli hän elänyt ihmisten joukossa, jotka viettivät päivänsä yhtämittaisessa uskonnollisessa huumauksessa eivätkä muuta ajatelleet kuin uhrautumista, itsensäkieltämistä ja rakkauden töitä. Hän oli itsekin niin täydellisesti vaipunut tähän uuteen henkeen, ettei hän enää kaivannut kotia, ei omaisia eikä kadotettua onneaan. Hän oli jo muuttunut yhdeksi noista kristityistä neitseistä, jotka sittemmin muuttivat maailman vanhan hengen uudeksi. Vinitius oli kuitenkin ehtinyt siksi paljon vaikuttaa hänen kohtaloonsa ja siksi paljon järkyttää hänen rauhaansa, ettei hän ollut voinut häntä unohtaa. Hän oli päiväkausia ajatellut häntä, lakkaamatta rukoillen, että Jumala soisi hetken koittaa, jolloin hän saisi noudattaa uskonsa hengen ääntä: palkita hänen pahuutensa hyvällä, kostaa hänen vainoomisensa lempeydellä, pelastaa hänet ja voittaa hänet Kristukselle. Nyt hän luuli hetken tulleen, jolloin hänen rukouksensa kuultaisiin.
Hän likeni Crispusta, hänen kasvonsa säteilivät innostuksesta, ja hän rupesi puhumaan äänellä, joka oli kuin toisen palveluksessa:
"Crispus, jääköön hän meidän joukkoomme, ja jääkäämme me hänen luokseen, kunnes Kristus suo hänen parantua."
Mutta kun vanha presbyteri, joka oli tottunut joka paikasta etsimään Jumalan sormen viittausta, näki neidon innostuksen, luuli hän paikalla korkeamman voiman puhuvan hänen suunsa kautta, laski käden sydämelleen ja painoi päänsä alas.
"Tapahtukoon niinkuin sinä sanot," virkkoi hän.
Vinitiukseen, joka kaiken aikaa oli katseillaan seurannut Lygiaa, teki Crispuksen kuuliaisuus omituisen, valtavan vaikutuksen. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että Lygia mahtoi olla kristittyjen joukossa joku Sibylla tai papitar, jota kunnioitetaan ja jonka sanaa totellaan. Ja vaistomaisesti tarttui Vinitiukseenkin sama kunnioituksen tunne. Hänen rakkautensa rinnalle tuli jonkinlainen pelko, joka teki itse hänen rakkautensa vähemmän rohkeaksi. Suhteet olivat muuttuneet: Lygia ei enää ollut riippuvainen hänen tahdostaan, vaan hän oli riippuvainen Lygian tahdosta, hän makasi kipeänä, raajarikkona; hän oli lakannut olemasta hyökkäävänä ja valloittavana voimana ja odotteli Lygian hoitoa kuin turvaton lapsi. Ennen olisi hänen ollut mahdoton tottua siihen tietoon. Hänen ylpeälle, itsekkäälle luonteelleen olisi sellainen suhde kehenkä toiseen ihmiseen hyvänsä ollut nöyryytys—mutta nyt ei hän tuntenut mitään nöyryytystä. Päinvastoin oli hän Lygialle kiitollinen kuin herrattarelleen. Nämä Vinitiuksen tunteet olivat hänelle aivan oudot. Edellisenäkään päivänä eivät ne vielä olisi voineet johtua hänen mieleensä, ja jos hän olisi kyennyt selvästi ajattelemaan, olisi hän tänäkin hetkenä kummastellut niitä. Mutta nyt ei hän laisinkaan koettanut tutkistella, minkätähden asiat olivat tällä kannalla. Hänestä oli kaikki niinkuin olla piti, ja hän oli onnellinen, kun tiesi saavansa jäädä paikoilleen.
Hän olisi tahtonut kiittää—sillä hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta ja jotakin muutakin tunnetta, joka oli hänelle niin outo, ettei hän edes tietänyt sille nimeä—se oli nimittäin nöyryyttä. Mutta mielenliikutus oli tehnyt hänet niin heikoksi, ettei hän jaksanut lausua sanaakaan. Hän kiitti siis vain silmillään, joista loisti ilo ja onni. Saihan hän jäädä tänne, saihan hän nähdä hänet huomenna, ylihuomenna, ehkä vielä kauan aikaa! Pian hänen iloonsa sentään sekaantui pelko: entä jos hän kadottaa sen, minkä jo on löytänyt! Ja hänen pelkonsa yltyi niin suureksi, että kun Lygia hetken perästä ojensi hänelle vettä, hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä, vaikka hänet valtasi halu sitä tehdä. Vinitius ei uskaltanut—hän, sama Vinitius, joka Caesarin kemuissa väkivallalla oli suudellut Lygian huulia ja joka hänen karattuaan oli päättänyt hiuksista raastaa häntä pitkin cubiculumia ja ruoskittaa hänet.