KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Hän rupesi myöskin pelkäämään, että joku odottamaton apu ulkoapäin tulisi sekoittamaan hänen iloansa. Chilon oli saattanut viedä tiedon hänen katoamisestansa kaupungin prefektille tai vapautetuille orjille hänen kodissaan—ja siinä tapauksessa saattoivat vartijat minä hetkenä hyvänsä karata sisään. Tosin hänen päähänsä hetkiseksi lennähti ajatus, että silloin on hyvä tilaisuus antaa ottaa kiinni Lygia ja sulkea hänet lukkojen taakse, mutta samassa hän tunsi, ettei hän saa eikä voi sitä tehdä. Vinitius oli itsevaltainen, raaka, turmeltunut ja tarpeen vaatiessa leppymätönkin, mutta hän ei sentään ollut mikään Tigellinus tai Nero. Sotilaselämä oli jättänyt häneen jonkun määrän oikeudentuntoa ja uskonnollisuutta sekä niin paljon järkeä, että hän ymmärsi sellaisen menettelyn alhaiseksi ja kurjaksi. Mahdollisesti hän vielä vihapäissään ja ollessaan täysissä terveyden voimissa olisi saattanut ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen, mutta nyt hän oli hellällä mielellä, oli sairas. Hän toivoi vain, ettei mitään tulisi hänen ja Lygian välille.
Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei Lygia enempää kuin Crispuskaan siitä hetkestä alkaen, jolloin Lygia oli asettunut hänen puolelleen, vaatineet häneltä mitään vakuutuksia. He näyttivät olevan varmat siitä, että heitä tarpeen sattuessa suojelee yliluonnollinen voima. Vinitius puolestaan oli miltei taipuvainen uskomaan samaa, sillä kuultuaan apostolin opetukset Ostrianumissa, olivat raja-aidat mahdollisuuden ja mahdottomuuden välillä katoamistaan kadonneet ja poistumistaan poistuneet hänen silmistään. Pian hän sentään rupesi ajattelemaan asiaa järkevästi, muisti kreikkalaisen ja pyysi toistamiseen, että Chilon haettaisiin hänen puheilleen.
Crispus suostui hänen pyyntöönsä ja päätti lähettää Ursuksen toimittamaan asiaa. Vinitius, joka viime aikoina usein oli pannut orjiaan noutamaan Chilonia—vaikka tavallisesti turhaan—, selitti nyt lygiläiselle tarkasti, missä hän asui. Sitten hän kirjoitti taululle muutamia sanoja, kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:
"Panen taulun Ursuksen mukaan, sillä Chilon on häijy ja pahankurinen mies. Usein, kun lähetin noutamaan häntä, käski hän vastata miehilleni, ettei hän ole kotona, ja niin hän teki aina, kun ei hänellä ollut hyviä uutisia ja kun hän pelkäsi vihaani."
"Kun minä vain saan hänet käsiini," sanoi Ursus, "niin tänne minä hänet tuon joko myöten tai vastoin hänen tahtoaan."
Hän kiersi viitan ylleen ja läksi kiireesti ulos.
Ei ollut Roomassa helppo löytää ihmisten asuntoja parhaittenkaan selitysten avulla, mutta Ursuksen työtä helpotti siinä suhteessa metsäläisen myötäsyntynyt vaisto. Sitäpaitsi tunsi hän kaupungin erittäin hyvin, ja niin hän todella, jonkun aikaa etsittyään, löysi Chilonin asunnon.
Ei hän kuitenkaan tuntenut häntä. Olihan hän nähnyt hänet vain kerran eläissään, lisäksi yöllä. Sitäpaitsi se ylevähenkinen, lujaluontoinen vanhus, joka oli yllyttänyt häntä murhaamaan Glaucusta, oli niin toisenlainen kuin tämä kyyryselkäinen, pelästynyt kreikkalainen, ettei kukaan olisi voinut edellyttää häntä samaksi henkilöksi. Chilonkin tointui ensi pelästyksestään, kun huomasi Ursuksen pitävän itseään ventovieraana ihmisenä. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus, rauhoitti häntä vieläkin enemmän—todistihan se, ettei häntä aiottu houkutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että Vinitius tietysti oli jäänyt henkiin siitä syystä, etteivät kristityt ole uskaltaneet satuttaa kättänsä niin tunnettuun henkilöön.
"Kyllä Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa," mietti hän itsekseen. "Koska hän kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllä hän minua tarvitsee muuhun kuin syöstäkseen surman suuhun."