"Se on tulen kajastus," ajatteli Vinitius.
Mutta yö oli jo aikoja sitten vaihtunut hämäräksi ja päiväksi, ja kaikilla likeisillä huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi johtua aamuruskosta, saattoi myöskin johtua tulipalosta. Kun Vinitius pääsi vuoren harjalle, oli häntä vastassa hirveä näky.
Koko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla näytti lepäävän jättiläispilvi, jonka sisään kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki oli kadonnut. Tämän kamalan, harmaan tasangon päässä paloi kukkuloillaan kaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus tulipatsaan vaikutuksen. Mutta tämä tulipalo näytti pitkältä vyöltä ja muistutti aamunkoittoa, joka leviää pitkin taivaanrantaa.
Punaisen vyön yläpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta, paikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvärinen. Välistä savu ikäänkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana, suurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivät, vuoroin vetäytyivät kokoon kuin käärmeet. Välistä oli savumuuri peittämäisillään tulivyönkin ja silloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun alitse sellaisella voimalla, että alemmat savukiemurat muuttuivat kuin tuliaalloiksi. Sekä savu että liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta päästä toiseen, peittäen sen kuten suuret metsät joskus tekevät. Sabinian vuoria ei saattanut nähdä ensinkään.
Ensi hetkessä sai Vinitius sen käsityksen, että koko maailma oli tulessa eikä yksin Rooma, sekä ettei yksikään elävä olento saata pelastua tästä liekkien ja savun merestä.
Tuuli alkoi yhä voimakkaammin puhaltaa siltä puolelta, missä tulipalo oli, ja tuoda muassaan käryä ja savua. Pian näkyivät likeiset esineet kuin sumun takaa. Oli jo kirkas päivä ja aurinko valaisi Albanian järveä ympäröiviä kukkuloita. Mutta käryssä kävivät auringon heleänkirkkaat säteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja savu hänen ympärillään tuli yhä paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi. Itse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hätääntyneet asukkaat harhailivat kaduilla. Hirvittävää mahtoi olla Roomassa, kun täälläkin jo oli vaikea hengittää.
Vinitius joutui epätoivoihinsa. Kauhu karmi hänen pintaansa. Mutta hän päätti koettaa pysyä niin levollisena kuin suinkin. »Mahdotonta on», mietti hän itsekseen, »että koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa. Tuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tälle puolelle. Toisella puolella ei ole yhtään savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki suojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on ollut aika työ päästä Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon. Ei myöskään saata edellyttää, että kokonainen kansa hukkuisi, että kokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan tasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa raivoavat, jää aina joku ihminen henkiin. Minkätähden siis juuri Lygian pitäisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi häntä, Jumala, joka itse on voittanut kuoleman?» Näin mietittyään rupesi hän uudestaan rukoilemaan ja lupasi—vanhan, totutun tapansa mukaan—tehdä Kristukselle suuria palveluksia, antaa Hänelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hänelle. Päästyään Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerääntyneet katoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hän rauhoittui ja sai takaisin kylmäverisyytensä. Hänen mieleensä muistui, että Lygiaa, paitsi Ursusta ja Linusta, varjelee myöskin apostoli Pietari, ja se tieto valoi hänen sydämeensä uutta lohdutusta. Sillä Pietari oli aina hänen silmissään ollut käsittämätön, yliluonnollinen olento. Jo hänen esiintymisensä Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen vaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hän kirjoittanut Lygialle, että jokaisen vanhuksen sanan täytyy olla tosi, tai että jokaisen hänen sanansa täytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hän likemmin tutustunut apostoliin, ja vaikutus oli yhä vahvistunut, muuttuen lopulta horjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi, koska Pietari oli siunannut heidän rakkautensa ja luvannut Lygian Vinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinäkään tulisi lentämään Lygian vaatteille. Uneton yö, hurja ratsastus ja mielenliikutus olivat saattaneet hänet omituiseen kiihkoon. Hän oli siis mielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa liekit, ja ainoa sana hänen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien halki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epäilemättä hän siis edeltäkäsin oli tietänyt tämän tulipalonkin ja tietysti hän niin ollen oli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hän rakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydämessä kasvoi kasvamistaan. Hän arveli, että jos he ovat paenneet kaupungista, niin heidät varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellä. Ehkäpä Lygian rakastetut kasvot yhtäkkiä paljastuvat savun sisästä, joka yhä sakeampana leviää peittämään Campaniaa.
Se kävi yhä luultavammaksi, sillä tie oli pian täynnä ihmisiä, jotka pakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina liekeistä pyrkivät he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius ei vielä ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kävi niin suureksi, että hevosen vauhtia oli hiljennettävä. Vastaan tuli jalkamiehiä, jotka kantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkä oli sälytetty täyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia porvareja. Ustrinum oli jo siihen määrään täynnä pakolaisia, että tuuppien täytyi tunkeutua läpi joukkojen. Torilla, temppelien pylväiköissä ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellä täällä oli jo ruvettu pystyttämään telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua olemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen jumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen sekasorto, että oli vaikea saada ääntään kuuluville. Kun Vinitius kääntyi ihmisten puoleen kysymään jotakin, eivät he vastanneet, tai rupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan häneen ja kertomaan, että kaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia ihmisjoukkoja, miehiä, naisia ja lapsia. Heidän mukanaan kasvoi melu ja sekasorto yhä kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon seurastaan ja etsivät epätoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat majapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta kaupunkiin kuulemaan uutisia ja ryöstämään. Olihan siihen ylen hyvä tilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellä täällä ryhtyivät orjajoukot, joissa oli väkeä kaikista maailman kansallisuuksista, ryöstämään kaupungin taloja ja huviloita sekä tappelemaan sotamiesten kanssa, kun nämä yrittivät puolustaa asukkaita.
Majatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen batavilaisine orjaseurueineen, ja häneltä hän sai ensimäiset luotettavat tiedot tulipalosta. Tuli oli todella päässyt irti Suuren Sirkuksen luona, sillä kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain välillä, mutta siitä se oli levinnyt äärettömällä nopeudella, joten koko keskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista asti ei kaupunkia ollut kohdannut näin hirveä onnettomuus.
"Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja puodit sen ympärillä," puheli Junius.