"Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tärkeämpi kuin koko muu
Rooma!" pääsi Vinitiukselta tulisesti.
"Tuskin sinä enää pääset sinne, paitsi ehkä Via Portuensiksen kautta, sillä Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa… Vai aiot Tiberin toiselle puolelle?… En tiedä. Äsken tuli tuskin vielä oli ennättänyt sinne asti, mutta lieneekö ehkä nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat tietävät…"
Junius vaikeni äkkiä ja virkkoi hetkisen perästä kuiskaten:
"Tiedän, ettet sinä minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tämä ole mikään tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa… Kuulin sen itse… Kun ympärillä olevat talot alkoivat syttyä, huudettiin tuhansista kurkuista: »älköön kukaan ryhtykö pelastamaan … kuoleman uhalla!» Joukko miehiä kiertelee kaupungilla pistämässä taloja tuleen… Kansa huutaa jo vimmoissaan, että kaupunki tahallaan on sytytetty palamaan. Enempää en sano. Voi kaupunkia, voi meitä kaikkia ja voi minua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltä Roomassa nyt näyttää. Ihmiset häviävät liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa… Rooman loppu on tullut!…"
Ja taas hän puhkesi valittamaan:
"Voi kaupunkia ja voi meitä!"
Mutta Vinitius heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Via Appiaa.
Hänen kulkunsa oli sentään miltei pelkkää tuuppautumista tungoksen läpi, sillä ihmisiä ja ajopelejä lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli aivan Vinitiuksen silmien edessä, ja liekit ympäröivät sitä joka taholta… Tuli- ja savumeri henki hirveää kuumuutta ja liekkien pauke ja räiskyntä voitti ihmisten voihkeen.
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.
Jota likemmä kaupunginmuureja Vinitius tuli, sitä selvemmin hän huomasi, että oli ollut helpompi ratsastaa Roomaan kuin on päästä itse keskikaupungille. Kulku Via Appialla oli kovin vaikea sinne kerääntyneen ihmistungoksen takia. Pihamaat, niityt, hautausmaat, puutarhat ja temppelit molemmin puolin tietä—kaikki olivat muutetut majapaikoiksi. Marsin temppelistä Porta Appian luona olivat kansanjoukot rikkoneet ovet päästäkseen katon alle yöksi. Hautausmailla olivat toiset ottaneet haltuunsa suurimpia hautakappeleja, ja niiden omistamisesta syntyi verisiä tappeluja. Sekasorto Ustrinumissa oli ollut vain heikko varjo siitä, mitä itse Rooman muurien sisäpuolella tapahtui. Siellä olivat kaikki käsitykset laista ja järjestyksestä lakanneet olemasta, kaikki perhesiteet ratkenneet ja kaikki säätyrajat poistuneet. Orjat pieksivät kepeillä kaupungin porvareja. Miekkailijat, jotka olivat ryöstäneet Emporiumista viiniä ja juopuneet, kiertelivät suurissa joukoissa pitkin katuja, kiljuivat kuin petoeläimet, viskelivät kumoon ihmisiä, tallasivat heitä jalkainsa alle ja ryöstivät heidät paljaiksi. Barbarijoukot, joita oli tuotu kaupunkiin myytäviksi, karkasivat myymälöistä. Tulipalo ja kaupungin häviö merkitsi heille vapautta ja kostonhimon tyydyttämistä. Kun kaupungin varsinaiset asukkaat, joiden koko omaisuus oli joutunut liekkien uhriksi, epätoivoissaan nostivat kätensä korkeutta kohti ja huusivat jumalia avukseen, hyppelivät nämä riemusta kirkuen heidän joukossaan, riistivät vaatteita heidän yltään ja kiskoivat mukaansa nuorempia naisia. Heihin liittyi orjia, jotka jo pitkän aikaa olivat asuneet Roomassa, kerjäläisiä, jotka eivät muuta omistaneet kuin vyön, joka verhosi heidän lanteitaan, ja takakatujen hirveitä hylkiöitä, jotka eivät koskaan päivisin uskaltaneet näyttäytyä kadulla ja joiden olemassaoloa roomalaiset tuskin olivat aavistaneet. Tämä lauma, jossa oli aasialaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, trakilaisia, germaneja ja britanneja, ulvoi ja rääkyi kaikilla maailman kielillä, rajuna, hurjana, hyljättynä, arvellen että hetki nyt oli koittanut, jolloin kaikki sen tuskat ja kärsimykset olivat kostettavat. Auringon ja liekkien valossa välkkyivät aaltoilevan ihmislauman joukosta pretorianien kypärät. Kaupungin rauhallisempi väestö oli antautunut heidän turviinsa, ja heillä oli aika työ varjella sitä eläimistyneen roistoväen hyökkäyksiltä. Vinitius oli eläessään nähnyt monta valloitettua kaupunkia, mutta ei hän ikinä ollut nähnyt tällaista epätoivon, kyynelten, tuskan, valitusten, hurjan riemun, hulluuden, vimman ja höltymyksen rajatonta sekasortoa. Ja näiden aaltoilevien, huulluuntuneiden ihmislaumojen päiden päällä palaa hurisi kukkuloillaan maailman mahtavin kaupunki, puhaltaen tungokseen polttavia henkäyksiään ja peittäen sen savupilveen, jonka sakeudelta ei saattanut nähdä taivastakaan. Tuhansilla ponnistuksilla, joka hetki pannen elämänsä alttiiksi, saapui nuori tribuni vihdoin Appian portille, mutta siinä hän huomasi, että pääsy kaupunkiin Porta Capenan kaupunginosan kautta oli mahdoton, sillä tungos kasvoi kasvamistaan, ja ilma portin tuollakin puolen oli niin hehkuva, että se värisi. Porta Trigenian luona, vastapäätä Hyvän jumalattaren temppeliä ei silloin vielä ollut siltaa, joten Tiberin tuolle puolelle oli kierrettävä Subliciuksen sillan kautta, siis Aventinuksen kukkulan ympäri. Mutta se kaupunginosa oli paraikaa tulimerenä ja kulku sitä tietä niinmuodoin oli mahdoton. Vinitius ymmärsi, että hänen oli käännyttävä Ustrinumiin päin, poikettava Via Appialta, ratsastettava joen poikki kaupungin alapuolelle ja päästävä Via Portuensikselle, joka johtaa suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan. Sekään ei ollut helppo asia, sillä sekamelska Appian tiellä kasvoi kasvamistaan. Siellä olisi melkein pitänyt raivata tietä miekalla, mutta Vinitiuksella ei ollut mitään aseita, hän kun oli lähtenyt Antiumista heti, kun sanoma tulipalosta oli ehtinyt Caesarin huvilalle. Mercuriuksen lähteellä hän huomasi tutun pretoriani-sadanpäämiehen, joka muutaman kymmenen miehen johtajana puolusti temppelin sisäänkäytävää. Vinitius käski hänen seurata, ja sadanpäämies, joka ei uskaltanut asettua tribunin ja augustianin käskyä vastaan, totteli.