Vinitius rupesi itse joukon johtajaksi ja raivasi, kokonaan unohtaen Paavalin opetukset lähimmäisenrakkaudesta, lyöden ja hosuen molemmin puolin, tietä läpi ihmisjoukon. Hän ratsasti sellaista kyytiä, että moni, joka ei ajoissa päässyt tieltä, vahingoittui. Silloin sateli hänen perässään kiviä ja kiroussanoja, mutta hän sitä tuskin huomasikaan, sillä hän koetti kaikin voimin rientää väljemmille paikoille. Kulkuun vaadittiin sentään mitä suurimpia ponnistuksia. Ihmiset, jotka jo olivat valinneet majapaikkansa, eivät tahtoneet väistyä sotamiesten tieltä, vaan kiroilivat Caesaria ja pretorianeja. Tuon tuostakin asettuivat joukot uhkaavaan asentoon. Vinitius kuuli useiden äänten syyttävän Neroa tulipalon sytyttämisestä. Sekä hänelle että Poppaealle huudettiin kuolemaa. Ilmassa sateli huutoja: »sannio!» (kulhari), »histro!» (näyttelijä), »äidinsurmaaja!» Toiset ehdottivat, että Nero viskattaisiin Tiberiin, toiset huomauttivat, että Rooman kärsivällisyys nyt oli lopussa. Varmaan uhkaukset minä hetkenä hyvänsä saattoivat puhjeta ilmikapinaan, jos vain yritykselle ilmestyi johtaja. Ensinnä kääntyi joukon vimma pretorianeja vastaan, joilla oli kova työ päästä tungoksen läpi, kun kadulle lisäksi oli kannettu joukoittain kaikenlaisia tavaroita tulipaloa pakoon. Siinä oli rasioita, ruokatavaroita, kallisarvoisia huonekaluja, astioita, lasten kehtoja, vuoteita, ajopelejä ja pikku tavaroita. Siellä täällä syntyi käsikahakka, josta pretorianit sentään helposti suoriutuivat, ihmisjoukot kun olivat aseettomat. Vaivoin päästyään Latiumin, Numiciuksen, Ardean, Laviniumin ja Ostian teiden poikki ja sivuutettuaan huviloita, puutarhoja, hautausmaita ja temppeleitä tuli Vinitius vihdoin Vicus Alexandrille, jota myöten hän sitten ratsasti Tiberin poikki. Ilma siellä oli jo viileämpi ja savua vähemmän. Pakolaiset, joita ei täältäkään puuttunut, tiesivät kertoa, että vasta muutamat Tiberintakaiset kadut olivat joutuneet tulen valtaan. Varmaan tulipalon leviämistä sentään oli mahdoton vastustaa, koska joukko miehiä tahallisesti kävi sytyttelemässä taloja ja kieltämässä ihmisiä ryhtymästä pelastustyöhön, selittäen, että he toimivat käskyn mukaan. Nuori tribuni ei enää vähääkään epäillyt, että Caesar itse oli käskenyt sytyttää Rooman tuleen. Kosto, jota kansanjoukot huusivat, tuntui Vinitiuksen mielestä aivan oikeutetulta. Olisiko Mitridates tai joku muu Rooman ankarimmista vihollisista voinut tuottaa sille suurempaa vahinkoa? Jo oli mitta täysi, jo oli hulluus noussut hirveytensä huippuun, jo oli rehellisten ihmisten elämä tehty mahdottomaksi. Vinitius luuli Neronkin viimeisen hetken tulleen, luuli, että palavan kaupungin raunioiden täytyisi kaatua kulharihirviön päälle haudatakseen hänet rikoksineen päivineen allensa. Olisipa nyt vain rohkea mies, joka asettuisi epätoivoisan kansan etunenään, niin voisi kaikki kehittyä muutamassa tunnissa. Vinitiuksen aivoissa alkoi liikkua rohkeita, kostonhimoisia ajatuksia. Entä jos hän ottaisi ohjakset käsiinsä? Vinitiuksen perheestä oli lähtenyt joukko konsuleja aina viime aikoihin asti. Vinitiuksen perhe oli tuttu koko Roomassa, eivätkä kansanjoukot tarvinneet muuta kuin tutun nimen. Kapina ja sisällinen sota oli jo ollut syttymäisillään silloin, kun neljäsataa prefekti Pedanius Secunduksen orjaa oli tuomittu kuolemaan—miten nyt olikaan käyvä, kun Roomaa oli kohdannut onnettomuus, jonka vertaista ei siellä kahdeksaan vuosisataan ollut nähty eikä kuultu! Joka nyt nostaa aseisiin quiritit, mietti Vinitius itsekseen, se varmaan lyö Neron ja saa pukeutua purppuraan. Minkätähden ei hän, Vinitius, voisi sitä tehdä? Olihan hän väkevämpi, sitkeämpi ja nuorempi kuin muut augustianit… Tosin Nero hallitsee kolmeakymmentä legionaa, jotka ovat hajoitetut vartioimaan valtakunnan rajoja, mutta eivätkö vain sekä legionat että heidän johtajansa mahda raivostua, kun saavat kuulla, että Rooma ja sen temppelit ovat poltetut?… Silloin voisi Vinitius päästä Caesariksi. Augustianien kesken oli jo kuiskaeltu, että purppuraa oli ennustettu Otholle. Oliko Vinitius häntä huonompi? Ehkä Kristuskin riennättäisi jumalallisen voimansa hänen avukseen, ehkä se on Hänenkin tahtonsa?… »Jospa niin kävisi!» huudahti Vinitius hengissä… Ensi työkseen hän kostaisi Nerolle, että Lygian on täytynyt häälyä alituisessa vaarassa, sekä oman levottomuutensa. Sitten hän ryhtyisi hallitsemaan oikeudella ja rehellisyydellä, levittäisi Kristuksen opin Eufratista aina Britannian sumuisille rannoille asti, puettaisi Lygian purppuraan ja tekisi hänet maailman herrattareksi.

Mutta tuskin olivat nämä ajatukset välähtäneet hänen päähänsä, kun ne jo sammuivat, ikäänkuin olisivat olleet kimppu kipinöitä palavasta rakennuksesta. Lygia oli ennen kaikkea pelastettava! Nyt, kun Vinitius katseli tuhotyötä silmästä silmään, tarttui häneen taasen pelko ja tuska. Tässä kauhean todellisuuden, tämän tuli- ja savumeren edessä kuoli hänen sydämestään kaikki toivo, hän tiesi, ettei apostoli Pietari ole voinut pelastaa Lygiaa. Hänen epätoivonsa lisääntyi lisääntymistään. Kun hän saapui Via Portuensikselle, joka vei suoraan Tiberin-takaiseen kaupunginosaan, ei hän enää muistanut, mitä vastaantulevat pakolaiset viimeistään portilla olivat sanoneet, nimittäin että suurin osa tätä puolta vielä oli säilynyt tulelta, vaikka se oli muutamissa kohdin jo päässyt joen poikki.

Tiberin-takainen puoli oli aivan täynnä savua ja pakenevia ihmisiä. Koska heillä täällä oli ollut enemmän aikaa, olivat he pelastaneet enemmän tavaroita, joita nyt kantaa raahustivat. Siten oli pääsy joukkojen läpi vieläkin vaikeampi. Päätie oli monessa kohden aivan tukittu, ja Naumachia Augustan luona oli tavaroita korkeina läjinä. Kapeammat kadut, joille sakein savu oli kerääntynyt, olivat suorastaan mahdottomat kulkea. Niiden katujen asukkaita pakeni tuhansittain. Vinitius sai matkallaan nähdä hirveitä kuvia. Monesti syöksyi kaksi vastakkaista ihmisvirtaa kapeissa solissa yhteen, ja silloin syntyi verinen ottelu. Ihmisiä haavoittui ja tallautui joukon jalkoihin. Tungoksessa joutuivat perheiden jäsenet eroon toisistaan, äidit huutelivat epätoivoissaan lapsiaan. Vinitiuksen pintaa karmi kun hän ajatteli, miltä mahtoi näyttää aivan tulen likeisyydessä. Melulta ja rähinältä oli vaikea saada ääntään kuuluville ja ymmärtää toisten puhetta. Tuon tuostakin puhaltui joen takaa uusia, raskaita, mustia savupilviä, jotka painuivat maahan asti, peittäen ihmiset ja rakennukset kuin yön pimeyteen. Pian tulipalon synnyttämä veto ne sentään hajoitti, ja Vinitius saattoi päästä eteenpäin, kohti maaliansa, Linuksen taloa. Oli helteinen heinäkuun päivä, ja palavista kaupunginosista läähättävä hehku teki kuumuuden sietämättömäksi. Savu kirveli silmiä, keuhkot eivät saaneet ilmaa. Ne asukkaat, jotka tähän saakka olivat toivoneet, ettei tuli pääsisi joen yli ja jotka sentähden olivat pysyneet kodeissaan, läksivät nyt liikkeelle, ja tungos kävi hetki hetkeltä suuremmaksi. Pretorianit, jotka seurasivat Vinitiusta, jäivät jäljelle. Joku iski vasaralla hänen hevostaan otsaan, joten se verissään syöksyi eteenpäin, nousi takajaloilleen eikä enää tahtonut totella ohjaajaansa. Sitäpaitsi olivat ihmiset kallisarvoisesta tunicasta tunteneet ratsastajan augustianiksi, ja hänen ympärillään alkoi kuulua huutoja: »kuolema Nerolle ja hänen murhapolttajilleen!» Vinitius joutui suureen vaaraan, sillä satoja käsivarsia kohoutui häntä tavoittelemaan, mutta pelästynyt hevonen kiidätti häntä eteenpäin, tallaten kaviodensa alle kaikki mitä eteen sattui. Äkkiä teki uusi, musta savupilvi kadun pilkkosen pimeäksi. Silloin Vinitius huomasi kulkunsa mahdottomaksi, hyppäsi maahan, rupesi juoksemaan, tunkeutui eteenpäin pitkin muureja ja pysähtyi tuon tuostakin odottamaan, että ihmisvirta menisi ohitse. Hänen järkensä sanoi, että kaikki ponnistus oli turha. Ehk'ei Lygia enää ollut kaupungissa, ehkä hän paraikaa oli pakolaisten joukossa. Siinä tapauksessa oli helpompi löytää meren rannalta nuppineula kuin tässä sekamelskassa Lygia. Vinitius tahtoi kuitenkin, vaikkapa henkensä kaupalla, tunkeutua Linuksen taloon. Hänen täytyi tuon tuostakin seisahtua hieromaan silmiään. Hän repäisi tunicastaan kappaleen ja peitti sillä sieramensa ja suunsa ja riensi taasen eteenpäin. Jota likemmä jokea hän pääsi, sitä hirvittävämmäksi kävi kuumuus. Tietäen, että tuli oli päässyt irti Suuren Sirkuksen luota, arveli Vinitius ensin, että hehku johtuisi siellä palavista raunioista. Forum Boarium ja Velabrum, jotka olivat aivan sirkuksen läheisyydessä, luonnollisesti myöskin olivat joutuneet liekkien uhriksi. Mutta kuumuus kävi ihan sietämättömäksi. Muuan vanhus, viimeinen pakolainen, joka tuli Vinitiusta vastaan, kiirehti eteenpäin kainalosauvojen varassa ja huusi mennessään: "älä likene Cestiuksen siltaa! Koko saari on tulessa!" Eteenpäin ei siis ollut ajattelemistakaan. Vicus Judaeorumin taipeessa, missä Linuksen talo sijaitsi, näki nuori tribuni savupilvien joukosta liekit: saari oli tulessa, samaten Tiberin-takainen kaupunginosa, yksin saman kadun pää, jonka varrella Lygian asunto oli.

Vinitiuksen mieleen muistui kuitenkin, että Linuksen talon ympärillä oli puutarha, jonka takana, Tiberin puolella, oli rakentamaton ala. Se häntä hiukan rauhoitti. Olihan tuli saattanut pysähtyä tuon tyhjän kentän laitaan. Siinä toivossa karkasi hän eteenpäin, vaikka jokainen tuulahdus puuskutti häntä vastaan sekä savua että tuhansittain kipinöitä, jotka koska hyvänsä saattoivat sytyttää talot kadun toisessakin päässä tuleen ja siten estää häneltä pääsyn takaisin.

Vihdoin hän savuverhojen takaa saattoi nähdä sypressit Linuksen puutarhassa. Vastamainitun tyhjän kentän takana palaa roihottivat rakennukset jo täydessä tulessa kuin mitkäkin lautatapulit, mutta Linuksen pieni »insula» oli vielä koskematonna. Vinitius loi kiitollisen katseensa taivasta kohti ja karkasi pihaan, vaikka ilma oli hänet kärventämäisillään. Ovet olivat lukossa. Vinitius ryntäsi niitä vastaan, niin että ne aukenivat, ja pääsi pihaan.

Puutarhassa ei näkynyt elävää sielua ja koko talo tuntui olevan tyhjänä.

"Ehkä he ovat tukahtuneet savuun ja kuumuuteen," ajatteli Vinitius.

Hän rupesi huutamaan:

"Lygia! Lygia!"

Mutta vastausta ei tullut. Ei kuulunut muuta kuin etäältä tulen hurina.