"Lygia!"
Äkkiä kohtasi hänen korvaansa sama kamala ääni, jonka hän kerran ennen oli kuullut tässä puutarhassa. Vivariot saarella, likellä Aesculapiuksen temppeliä, joissa säilytettiin kaikenlaisia petoja, muun muassa jalopeuroja, olivat nähtävästi syttyneet tuleen, ja jalopeurat kiljuivat hädissään. Mutta kauhun puistatus kävi läpi koko Vinitiuksen ruumiin, sillä jo toisen kerran kuuli hän nuo hirveät äänet juuri sellaisena hetkenä, jolloin hän koko sieluineen oli vaipunut Lygiaa ajattelemaan, ja nuo äänet kumisivat hänen korvissaan pahaa ennustavina, ilmoittaen tulevaa onnettomuutta.
Tämä vaikutus oli sentään aivan hetkellinen, sillä hirveämpi petojen kiljuntaa oli liekkien räiske, joka ehdottomasti kiinnitti huomion puoleensa. Tosin ei Lygia vastannut Vinitiuksen huutoon, mutta ehkä hän oli menemäisillään tainnoksiin tai tukahtumaisillaan savuun. Vinitius karkasi taloon. Pieni atrium oli tyhjä ja mustanaan haikua. Hän hapuili käsillään huonetta löytääkseen cubiculumeihin vievät ovet ja huomasi silloin lampun tuikkivan jostakin. Valo tuli larariumista, jossa kotojumalien kuvien asemesta oli risti. Ristin juurella paloi lamppu. Nuoren katekumenin päähän lensi nuolen nopeudella ajatus, että risti varmaan tarjoaa hänelle tuota lamppua, jotta hän sen avulla löytäisi Lygian. Hän sieppasi lampun käteensä ja rupesi tarkastamaan cubiculumeja. Ensimäisen löydettyään vetäisi hän verhot syrjään ja katsoi.
Sielläkään ei ollut ketään. Vinitius huomasi sentään tulleensa Lygian cubiculumiin, koska seinällä riippui hänen vaatteitaan ja koska vuoteella oli »capitium», s.o. ahdas paita, jommoisia naiset käyttivät likinnä ihoaan. Vinitius vei capitiumin huulilleen, laski sen sitten käsivarrelleen ja jatkoi etsintäänsä. Talo oli pieni, ja huoneet, jopa kellaritkin olivat pian tarkastetut. Missään ei ollut elävää sielua. Varmaan siis Lygia, Linus ja Ursus olivat paenneet tulipaloa, kuten kaikki muutkin tämän kaupunginosan asukkaat. »Nyt täytyy koettaa etsiä heitä ihmisjoukosta, kaupungin muurien ulkopuolelta», mietti Vinitius.
Eihän ollut kumma, ettei hän ollut kohdannut heitä Via Portuensiksella, sillä he olivat saattaneet kulkea toista tietä, Vaticanuksen kukkulalle päin. Joka tapauksessa saattoi edellyttää heidän pelastuneen, ainakin tulen käsistä. Vinitiuksen tuli helpompi olla. Tosin hän oli nähnyt, että pakeneminenkin oli äärettömän vaarallista, mutta hän muisti Ursuksen yliluonnolliset voimat, ja se lohdutti häntä. »Nyt minun täytyy», päätteli hän itsekseen, »kiireen kautta paeta täältä ja rientää Domitiuksen puutarhan kautta Agrippinan puutarhaan. Sieltä varmaan löydän hänet. Siellä ei ole näin hirveästi savua, sillä tuuli puhaltaa sabinilaisilta vuorilta.»
Hän ajatteli omaa pelastustaan viime tingassa, sillä tuliaallot likenivät likenemistään saaren puolelta ja savukiemurat tukkivat miltei koko kadun. Lamppu, jonka avulla Vinitius oli tarkastanut talon, sammui vedossa. Päästyään kadulle juoksi hän täyttä laukkaa Via Portuensista kohti, siis samaan suuntaan, josta hän oli tullut, mutta tulipalo seurasi häntä puhaltaen hänen perässään kuumia henkäyksiään, peittäen hänet yhä uusiin savupilviin ja sirotellen hänen hiuksiinsa, hänen rinnalleen ja puvulleen kipinöitä. Hänen tunicansa alkoi jo useista kohden kyteä, mutta hän ei välittänyt siitä, pelkäsi ainoastaan, että savu tukahduttaisi hänet. Hänen suussaan oli käryn ja palaneen maku, kurkussa ja keuhkoissa läähätti ikäänkuin liekki. Veri kiehui hänen päässään, ja kaikki, yksin savukin, näytti hänen silmissään verenkarvaiselta. »Minä olen itsekin kuin elävää tulta», mietti hän itsekseen. »Paras olisi heittäytyä maahan kuolemaan!» Hänen voimansa kävivät yhä heikommiksi. Päästä, rinnasta ja hartioista valui hiki virtanaan ja se hiki poltti kuin kiehuva vesi. Hän olisi varmaan jäänyt tielle, jollei hän tuon tuostakin olisi toistellut Lygian nimeä ja varjellut suutaan hänen »capitiumillaan». Hetkisen perästä ei hän sentään enää tuntenut katua, jolla juoksi. Hänen tajuntansa heikkeni heikkenemistään. Ainoastaan sen hän tiesi, että hänen täytyy rientää, koska Lygia, jonka apostoli Pietari on hänelle luvannut, odottaa häntä aukealla kentällä. Äkkiä hänet valtasi kummallinen kuumehoureen puuska: kuten ihminen joskus saa tiedon kuolemansa hetkestä, niin hänkin nyt tunsi, että hänen täytyy nähdä Lygia, ottaa hänet vaimokseen ja sitten kuolla hänen kanssaan.
Hän jatkoi kulkuaan kuin juopunut, hoiperrellen kadun toiselta puolelta toiselle. Mutta tuli, joka oli ottanut liedekseen koko jättiläiskaupungin, vaihtoi nyt luontoa. Kaikki, mikä tähän asti oli hiljalleen kytenyt, puhkesi täyteen liekkiin. Ei enää ollut savua, jota tuuli olisi voinut kuljettaa, ja entiset, kaduille kerääntyneet savupilvet hajoitti hurja, polttava tuulenpuuska. Sama tuulenpuuska toi tullessaan miljoonia kipunoita, joten Vinitius juoksi kuin tulisessa pilvessä. Mutta hän saattoi nyt nähdä eteensä ja juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli vaipumaisillaan maahan, äkkäsi hän kadun pään, ja se antoi hänelle uusia voimia. Hän kääntyi kadulle, joka vei Via Portuensikselle ja Codetanus-kentälle. Kipinät olivat lakanneet ahdistamasta häntä. Hän ymmärsi, että jos hän jaksaa juosta Via Portuensikselle asti, niin hän pelastuu, vaikkapa sitten pyörtyisi siihen paikkaan.
Kadun päässä oli taasen ikäänkuin ääretön pilvi, joka näytti läpitunkemattomalta. »Jos se on savua», mietti Vinitius, »niin en pääse eteenpäin.» Hän pani liikkeelle viimeiset voimansa. Tunica, joka oli, tullut täyteen kipinöitä, rupesi polttamaan ihoa kuin Nessuksen paita. Hän riisti sen yltään ja jatkoi pakoaan alasti, suojellen suutaan ja päätään Lygian capitiumilla. Päästyään likemmä huomasi hän, että se mitä hän oli luullut savuksi, olikin tomua. Tomun seasta kuului ihmisääniä.
"Joukko ryöstää taloja," ajatteli hän itsekseen.
Hän juoksi kaikin voimin ääniä kohti. Olihan siellä toki ihmisiä, jotka ehkä saattoivat auttaa. Siinä toivossa pysytteli hän yhä vielä pystyssä ja koetti koko voimallaan huutaa apua. Mutta siihen hänen voimansa päättyikin: kaikki kävi hänen silmissään verenkarvaiseksi, keuhkoista loppui ilma, jäsenistä voima, ja hän kaatui.