Hänet oli kuitenkin nähty, tai oikeammin sanoen kuultu, ja kaksi miestä karkasi hänen avukseen, käsissä vesiastiat. Vinitius oli kaatunut vain ylenmääräisen rasituksen takia. Hän oli täydessä tajussaan, kävi molemmin käsin kiinni astiaan ja tyhjensi sen puolilleen.
"Kiitos," lausui hän, "nostakaa minut pystyyn, niin kyllä omin voimin pääsen eteenpäin."
Toinen työmiehistä valeli vedellä hänen päätään, sitten he yhdessä nostivat hänet pystyyn, ottivat hänet käsivarsilleen ja kantoivat toveriensa luo. Pian olivat kaikki kerääntyneet hänen ympärilleen ja kyselivät levottomina, oliko hän saanut jonkun vamman. Heidän huolenpitonsa hämmästytti Vinitiusta.
"Miehet," kysyi hän, "keitä te olette?"
"Hajoitamme tässä rakennuksia, jottei tuli pääsisi Via Portuensikselle," vastasi yksi työmiehistä.
"Te riensitte avukseni, kun kaaduin. Minä kiitän teitä."
"Meidän ei sovi kieltää apuamme keneltäkään," vastasi pari ääntä.
Vinitius, joka aamusta alkaen oli nähnyt ainoastaan eläimistyneitä, rosvoavia joukkoja, rupesi tarkastamaan työmiesten kasvoja ja virkkoi:
"Palkitkoon vaivanne … Kristus."
"Kiitetty olkoon hänen nimensä!" vastasivat miehet kuorossa.