"Olen, herra!… Kiitetty olkoon Kristus ja kaikki muut jumalat siitä, että sallivat minun hyvillä uutisilla palkita kaiken hyvyytesi! Mutta minä palkitsen sen sinulle vielä paremmin, oi Osiris! Kautta tämän palavan Rooman palkitsen!"
Tuli ilta, mutta puutarhassa oli valoisaa kuin päivällä, sillä tulipalon vauhti yhä kasvoi. Ei enää saattanut puhua yksityisten kaupunginosien palamisesta, vaan koko kaupunki pitkin pituuttaan oli liekkien vallassa. Taivas oli rantojaan myöten punainen ja maille lankesi yö verenkarvaisena.
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
Liekit palavasta kaupungista peittivät loimuillaan koko taivaanlaen. Suurena nousi vuorten takaa täysikuu, näyttäen tulipalon paahteessa syttyneen palamaan ja käyneen äärettömän, sulatetun kuparipallon kaltaiseksi. Miettiväisenä näytti se korkeudestaan katselevan maailmaa hallitsevan kaupungin häviötä. Taivaan ruusunkarvaisella kannella vilkkuivat tähdet niinikään ruusunkarvaisina, mutta vastoin tavallisuutta oli maa tällä kertaa valoisampi kuin taivas. Äärettömänä roviona valaisi Rooma koko Campanian. Verenkarvaisessa hohteessa saattoi nähdä etäisempiä vuoria, kaupunkeja, huviloita, temppelejä, kuvapatsaita ja vesijohdon, joka kaikkia seudun vuoria myöten kierteli kaupunkiin. Mutta vesijohtokaarille oli kerääntynyt suuria kansanjoukkoja, joko vaaraa pakoon tai sieltä katselemaan tulipaloa.
Raivoisat luonnonvoimat sytyttivät yhä uusia kaupunginosia tuleen. Epäilemättä jotkut rikolliset kädet olivat ottaneet toimekseen kaupungin sytyttämisen, koska etäällä itse tulipalosta tuon tuostakin puhkesi ilmoille uusia roviovalkeita. Kukkuloilta, joille Rooma oli rakennettu, tulivat liekit suurina laineina laaksoihin, jotka olivat täynnä viisi- ja kuusikerroksisia rakennuksia, puoteja, myymälöitä ja puisia, kaikenlaisia näytäntöjä varten rakennettuja liikkuvia amfiteattereja. Täällä säilytettiin myöskin kaikenlaisia tavara-varastoja, puita, oliveja, viljaa, pähkinöitä, pinjakäpyjä, joiden siemeniä köyhä kansa käytti ruokanaan, ja vaatteita, joita Caesar silloin tällöin armossaan suvaitsi käskeä jakaa kaitaisten katujen rääsyisille asukkaille. Täällä tapasi tuli tarpeeksi palavaa ainesta ja täällä puhkesi rovio rovion viereen. Kuulumattomalla vauhdilla syttyivät kokonaiset kadut tuleen. Ihmiset, jotka olivat paenneet ulkopuolelle kaupunkia tai asettuneet vesijohtokaarille, koettivat liekkien väristä arvata, mikä aine milloinkin paloi. Tuon tuostakin tempasi tuulenpuuska tulikuiluista tuhansia ja miljoonia palavia pähkinän- tai mantelinkuoria, jotka loistavien perhosten lailla äkkiä lensivät ilmaan—paukkuen haljetakseen tai tuulen ajamina joutuakseen toisiin kaupunginosiin, vesijohtotielle tai kaupunkia ympäröiville kedoille. Pelastaminen oli aivan mahdoton ja sekasorto kasvoi kasvamistaan. Kaupungin väestö näet pakeni minkä ehti porteista muurien ulkopuolelle, mutta maalta ja likeisistä kaupungeista tulvi tuhansittain ihmisiä palavaa kaupunkia katsomaan. Poikaviikarit ja Campanian puolivillit paimenet taas riensivät paikalle saaliin toivossa.
Huuto »Rooma hukkuu!» kaikui kaikumistaan joukon suusta, ja näihin aikoihin tiesi Rooman kaupungin häviö yliherruuden loppumista ja kaikkien siteiden katkeamista, jotka siihen asti olivat liittäneet ihmiskunnan yhdeksi kokonaisuudeksi. Suurin osa orja- ja karkulaisjoukkoa ei vähääkään surrut Rooman herruuden häviämistä. Takasihan häviö sille vapautuksen kahleista, ja tämän vapautensa nojalla asettui joukko nyt uhkaavaan asentoon. Sen vallattomuus ja ryöstönhimo kasvoi. Yksin palava kaupunki näkyi vielä kiinnittävän puoleensa ihmisten huomion ja pidättävän heitä yltymästä panemaan toimeen veri löylyä. Mutta varmaan verilöyly likeni samassa määrin kuin kaupunki muuttui tuhkaksi. Sadattuhannet orjat näyttivät unohtavan, että Roomaan kuului muutakin kuin temppelejä ja muureja, nimittäin muutamia kymmeniä legionia, jotka olivat eri kulmilla maailmaa, odottaen ainoastaan johtajaa ja komentosanaa.—Mainittiin jo Spartacuksen nimeä, mutta Spartacusta ei ollut, ja joukko tyytyi väliaikaisesti varustaumaan aseikseen kaikki mitä irti sai. Mitä kummallisimpia huhuja lensi portilta portille. Toiset väittivät, että Vulcanus Jupiterin käskystä hävittää kaupungin maanalaisella tulella. Toiset arvelivat, että Vesta kostaa kaupungille vestalitar Rubrian kohtalon. Ja ne ihmiset, jotka näin ajattelivat, eivät ryhtyneet mihinkään pelastustyöhön, vaan kerääntyivät temppelien ympärille rukoilemaan jumalilta armahdusta. Useimmat sentään huusivat, että Caesar oli käskenyt polttaa Rooman päästäkseen hajusta, joka leviää Suburrasta, ja saadakseen rakennuttaa uuden kaupungin, joka saisi Neron nimen. Tätä ajatellessa raivostuivat ihmiset, ja varmaan olisi käynyt kuten Vinitiuskin oli arvellut, nimittäin että jos joukolle vain olisi ilmestynyt johtaja, Neron kuolemanhetki olisi koittanut vuotta aikaisemmin kuin se koitti.
Monet väittivät, että Nero oli tullut hulluksi ja käskenyt pretorianien karata suin päin kansanjoukkoon ja panna toimeen täydellisen verilöylyn. Toiset vannoivat kautta jumalien, että kaikki pedot Vaskiparran käskystä olivat päästetyt irti vivarioista. Kaduilla oli muka nähty jalopeuroja, harja tuulessa, hulluuntuneita norsuja ja metsähärkiä, jotka tallasivat jalkojensa alle mitä vain eteen sattui. Näissä puheissa oli sen verran perää, että norsut, nähdessään tulipalon lähestyvän, todella muutamissa paikoin olivat rikkoneet vivariot. Vapauteen päästyään olivat ne sitten hurjistuneina ja hädissään alkaneet juosta poispäin tulipalosta, hävittäen kaikki tieltään kuin myrsky. Julkinen tiedonanto ilmoitti kymmenentuhannen ihmishengen menneen hukkaan liekeissä. Paljon ihmisiä todella sai surmansa. Toiset heittäytyivät, kadotettuaan kaiken omaisuutensa tai rakkaimpansa, epätoivoissaan ja tahallisesti tuleen. Toiset tukahtuivat savuun. Keskikaupungilla, Kapitoliumin, Quirinalin, Viminalin ja Esquilinuksen sekä Palatinuksen ja Caeliuksen kukkuloiden seutuvilla, missä kadut olivat rakennetut taajimmilleen, puhkesi tuli esiin niin monessa kohden yhtaikaa, että kun ihmisjoukot koittivat paeta toiselle taholle, heitä äkkiarvaamatta toiselta taholta kohtasi liekkiseinä. Silloin täytyi heidän kohdata kamala kuolema tulimeressä. Yleisen sekasorron vallitessa eivät hätääntyneet ja kauhistuneet ihmiset lopulta tietäneet minne paeta. Kadut olivat täynnä tavaroita, monet ahtaammat kohdat aivan läpipääsemättömiä. Siinä, minne myöhemmin rakennettiin Flaviuksen amfiteatteri, Maan jumalattaren temppelin, Liviuksen porttikäytävän ja hiukan ylempänä olevien Junon ja Lucinan temppelien luona, siis Clivus Vibriuksen ja vanhan Porta Esquilinan välillä, oli toreja ja aukeita aloja, ja ne, jotka näillä olivat etsineet turvaa, joutuivat tulen saarroksiin ja menehtyivät kuumuuteen. Sellaisistakin paikoista, jonne ei tuli ollut ulottunut, löydettiin myöhemmin satoja hiiltyneitä ruumiita, vaikka onnettomat ihmiset siellä täällä olivat repineet kivet kaduista ja hautautuneet puoleksi maan sisään etsiäkseen suojaa kuumuutta vastaan. Ei ainoakaan keskikaupungilla asuvista perheistä ollut pelastunut kokonaan. Sentähden kuului porteilta ja teiltä haikeita valituksia. Epätoivoissaan kierteli siellä naisia, huudellen rakkaitansa, jotka olivat saaneet surmansa tungoksessa tai tulessa.
Toiset huusivat jumalia avukseen, toiset kiroilivat jumalia suuren onnettomuuden takia. Muutamat vanhukset seisahtuivat Jupiter Liberatorin temppelin eteen, oikoivat käsiään ja huusivat: "Jos olet vapauttaja, niin vapahda alttarisi ja kaupunki!" Joukon vimma kääntyi etupäässä vanhoja roomalaisia jumalia vastaan, sillä heidän olisi, kansan käsityksen mukaan, paremmin pitänyt varjella kaupunkia. He olivat osoittautuneet aivan voimattomiksi, sentähden heitä sadateltiin. Mutta kun Via Asinarialta päin saapui saatto egyptiläisiä pappeja, kantaen Isis-kuvaa, joka oli pelastettu eräästä Porta Caelimontanan likeisyydessä sijaitsevasta temppelistä, karkasivat ihmisjoukot keskelle saattoa, pysäyttivät vaunut, vetivät kuvan Appian portille ja kantoivat sen Marsin temppeliin. Papit, joiden jumaluutta täten oli rohjettu loukata, nousivat tietysti vastarintaan. Toisaalla rukoiltiin Serapista, Baalia tai Jehovaa. Näiden jumalien tunnustajat olivat paenneet Suburrasta ja Tiberin takaa, ja kentät kaupunginmuurien ulkopuolella kaikuivat heidän huutoaan ja parkuaan. Heidän huudostaan soi kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen vahingonilo, ja kun toiset yhtyivät heidän kuoroonsa ylistämään "maailman herraa", suuttuivat toiset heidän riemunpurkauksistaan ja varustautuivat vastustamaan. Siellä täällä veisasivat miehuutensa täysissä voimissa olevat miehet, vanhukset, naiset ja lapset kummallisia, juhlallisia virsiä, joita ei kukaan saattanut ymmärtää mutta joissa yhtämittaa toistuivat sanat: "Jo tulee tuomion päivä, se suuri vihan ja tuskan päivä". Raivoisan meren lailla vyöryivät ja hyrskyivät ihmisaallot palavan kaupungin ympärillä.
Mutta eivät auttaneet rukoukset enempää kuin uhkaukset ja virretkään. Hävitys tuli jakamattomana, lahjomattomana ja armottomana kuin itse sallimus. Pompejuksen amfiteatterin luona säilytettiin suuria hamppu- ja köysivarastoja, joita tarvittiin sirkuksessa ja arenalla, sekä kaikenlaisia koneita, joita käytettiin kilpaleikeissä. Nämä samaten kuin piki- ja tervavarastot, joita tarvittiin köysien voitelemiseen, syttyivät tuleen. Muutaman tunnin perästä loisti se osa kaupunkia, jossa Mars-kenttä oli, ainoana heleänkeltaisena liekkinä. Kauhu oli siihen määrään tylsistyttänyt ihmiset, että he lopulta luulivat yleisen sekasorron vaikuttaneen päivän ja yön vaihteluunkin: he uskoivat näkevänsä auringonpaistetta. Mutta jonkun ajan perästä vei tasainen, verenkarvainen hohde voiton kaikilta muunvärisiltä liekeiltä. Tulimerestä nousi hehkuvaa taivasta kohti ikäänkuin jättiläiskokoisia suihkulähteitä ja palavia patsaita, jotka ilmassa hajosivat tulisiksi luudiksi ja höyheniksi. Sitten tarttui tuuli niihin, venytti ne kultaisiksi langoiksi ja säkenöiviksi hiussuortuviksi ja lennätti alas Campanialle, Albanin vuoria kohti. Yö kävi yhä valoisammaksi. Ilma ei enää ollut pelkkää valoa—se tuntui olevan liekkiä. Tiber virtasi elävänä tulena. Onneton kaupunki muuttui täydelliseksi helvetiksi. Tulipalo otti yhtenään haltuunsa uusia aloja, valloitti väkirynnäköllä kukkulat, valautui tasangoille, täytti laaksot, mellasti, ryski ja raivosi.