Kankuri Macrinus, jonka taloon Vinitius oli tuotu, pesi ja puetti hänet sekä antoi hänelle ruokaa. Päästyään voimiinsa ilmoitti nuori tribuni aikovansa vielä tänä yönä lähteä etsimään Linusta. Macrinus, joka oli kristitty, kertoi kuten Chilonkin, että Linus erään vanhemman, Clemens-nimisen papin kanssa oli lähtenyt Ostrianumiin, jossa Pietarin piti kastaa joukoittain uusia tulokkaita kristinuskoon. Useat tässä kaupunginosassa tiesivät, että Linus kaksi päivää sitten oli uskonut talonsa erään Cajuksen haltuun. Vinitius tuli nyt vakuutetuksi siitä, ettei Lygia eikä Ursus olleet jääneet kotiin, vaan että hekin olivat lähteneet Ostrianumiin.
Tämä tieto tuotti hänelle suurta lohtua. Linus oli vanha mies. Hänen olisi varmaan käynyt vaikeaksi joka päivä kulkea Tiberin takaa Nomentanan portille asti ja sieltä taas takaisin Tiberin taakse. Epäilemättä hänen tarkoituksensa siis oli asua muutamat päivät jonkun uskonheimolaisen luona, ulkopuolella kaupunkia. Ja Lygia ja Ursus tietysti olivat hänen kanssaan. He olivat siis päässeet pakoon tulipaloa, joka tuskin olikaan ulottanut tuhotöitään aina Esquilinuksen taakse. Vinitius luuli tässä kaikessa huomaavansa Kristuksen varjeluksen. Hän tunsi vaeltavansa Hänen turvissaan ja hänen sydämensä valtasi rakkaus voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hengissä vannoi hän Kristukselle palkitsevansa Hänen armonsa koko elämällään.
Nyt on vain kova kiire Ostrianumiin. Kunhan hän löytää Lygian, Linuksen ja Pietarin, vie hän heidät jollekin kaukaiselle maatilalleen, vaikkapa Siciliaan asti. Rooma palaa,—muutaman päivän perästä ei siitä ole jäljellä kuin tuhkaläjä—miksi he siis jäisivät tänne hätääntyneen kansan joukkoon, keskelle hävitystä? Siellä he voivat elää uskollisten orjien ympäröiminä, tyyninä ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa, Kristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hän nyt vain löytäisi heidät!
Löytäminen ei ollut ensinkään helppoa. Vinitius muisti millä vaivalla hän oli päässyt Via Appialta Tiberin taakse ja mitä kierroksia hänen oli täytynyt tehdä päästäkseen Via Portuensikselle. Sentähden hän nyt päätti valita toisen tien. Oli ehkä paras ensin kulkea Via Triumphatorista, sitten seurata jokea Aemiliuksen siltaan asti, sitten kiertää Pincius-vuori ja vihdoin jatkaa matkaa Marskentän poikki, pitkin Pompejuksen, Luculluksen ja Sallustiuksen puutarhojen syrjää, Via Nomentanalle asti. Se olisi kyllä ollut lyhyin tie, mutta sekä Macrinus että Chilon kehoittivat häntä hylkäämään sen. Tosin ei tuli vielä ollut päässyt näihin kaupunginosiin, mutta varmaan torit ja kadut olivat aivan täynnä ihmisiä ja heidän tavaroitaan. Chilon neuvoi Vinitiusta kulkemaan Ager Vaticanuksen kautta Porta Flaminialle, siitä joen poikki kaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten Aciliuksen puutarhojen taakse Porta Salarialle. Hetkisen epäiltyään päätti Vinitius seurata heidän neuvoaan.
Macrinuksen täytyi jäädä taloa vartioimaan, mutta hän hankki Vinitiukselle kaksi muulia, jotka saattoivat olla tarpeen Lygian vastaista kuljettamista varten. Hän tarjosi Vinitiukselle niinikään orjaa, mutta sitä Vinitius ei ottanut, koska hän arveli pian tapaavansa tieltä jonkun pretorianiosaston, jonka voisi käskeä matkaansa. Hetken päästä riensi hän jo Chilonin kanssa Pagus Janiculensiksen kautta Via Triumphatorikselle päin. Aukeilla paikoilla oli täälläkin pakolaisia, mutta helposti saattoi sentään päästä eteenpäin, sillä suurin osa asukkaita oli paennut Via Potruensista myöten merelle päin. Heidän päästyään Porta Septimianasta kulki tie joen ja Domitiuksen ihanien puutarhojen välitse. Tulipalo punasi mahtavat sypressit heleällä hohteella, ikäänkuin ilta-aurinko olisi valanut niihin rusoaan. Tie kävi yhä vapaammaksi, ainoastaan silloin tällöin täytyi otella maalaisväestön kanssa, joka riensi kaupunkiin. Vinitius koetti saada muulia kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin. Chilon pysytteli kaiken aikaa hänen perässään ja puheli yhtämittaa itsekseen:
"Kas, nythän se tulipalo jäi taaksemme ja lämmittää selkäämme. Tämä tie ei vielä koskaan öisin ole ollut näin valoisa. Oi Zeus! jollet pilvistäsi päästä aika sadekuuroa sammuttamaan tätä tulipaloa, niin osoitat, ettet välitä Roomasta. Ihmisvoima ei tällaista tulipaloa sammuta. Voi tätä kaupunkia, joka hallitsi Kreikkaa ja koko maailmaa! Ja nyt saa kuka kreikkalainen hyvänsä paistaa papuja Rooman tuhkassa! Kuka sitä olisi uskonut!… Ei ole enää Roomaa eikä Rooman valtiaita!… Kuka tahansa saa käyskennellä Rooman raunioilla, jahka ne vain jäähtyvät, ja vihellellä mielin määrin—ei kukaan tule kieltämään! Oi jumalat! vihellellä maailmaa hallitsevan kaupungin raunioilla! Kuka kreikkalainen tai barbari olisi uskaltanut sellaista toivoa?… Ja kuitenkin saattaa nyt aivan huoleti vihellellä, sillä tuhkaläjä on tuhkaläjä, syntyipä se sitten paimenten nuotiotulesta taikka palaneesta kaupungista, ja tuuli sen kuitenkin ennen pitkää hajoittaa." Tämän yksinpuhelunsa aikana hän tuon tuostakin kääntyi katselemaan tulipaloa, ja ilme hänen kasvoissaan oli sekä häijy että tyytyväinen. Hetkisen perästä hän jatkoi:
"Se häviää, se häviää! Kohta sitä ei enää ole maan päällä. Minne maailma nyt lähettää viljansa, olivinsa ja rahansa? Kuka nyt pusertaa ihmisistä kyyneliä ja kultaa? Marmori ei pala, mutta se halkeilee tulessa. Kapitolium hajoaa tuhkaksi, Palatinus hajoaa tuhkaksi. Oi Zeus! Rooma on ollut kuin paimen ja muut kansat kuin lampaat. Kun paimenen tuli nälkä, teurasti se yhden lampaista, söi lihat suuhunsa ja uhrasi sinulle, oi jumalien isä, taljan. Kuka, oi pilvienpitäjä, nyt pitää huolta teurastuksesta ja kenen käsiin sinä panet paimenen piiskan? Sillä Rooma palaa, palaa sellaisella vauhdilla, että luulisi sinun itsesi, isä, salamallasi sytyttäneen sen tuleen."
"Nukutko?" ärähti Vinitius äkkiä, "vai mitä sinä siellä teet?"
"Itken Roomaa, herra," vastasi Chilon. "Voi Jupiterin kaupunkia!…"
Jonkun aikaa he ratsastivat äänettöminä. Ei kuulunut muuta kuin tulen nurina ja lintulaumojen siipien kahina. Kyyhkyset, jotka asustelivat huviloiden likeisyydessä ja pikkukaupungeissa Campanialla, sekä kaikkinaiset metsälinnut ja merenrantojen ja vuoriston siivekkäät asujamet luulivat nähtävästi tulipalon hohdetta auringonvaloksi, koska niitä laumoittain syöksyi suin päin tuleen.