Mutta Vinitiuksen päähän pälkähti äkkiä ajatus, että Chilon ehkä valehtelee. Hän pysäytti siis muulinsa, loi kreikkalaiseen vanhukseen uhkaavan katseen ja kysyi:
"Mitä sinä siellä teit?"
Chilon joutui hämilleen. Hän oli tosin, kuten monet muutkin ihmiset, ajatellut, että kun Rooman kaupunki häviää, niin Rooman valtakunnan piirikin katoaa maailmasta, mutta nyt hän oli ypö-yksin Vinitiuksen kanssa ja muisti varsin hyvin nuoren tribunin hirveiden rangaistusten uhalla käskeneen häntä jättämään kristityt—varsinkin Linuksen ja Lygian—rauhaan.
"Herra," huudahti hän, "mikset usko, että minä heitä rakastan? Puhun täyttä totta! Olen käynyt Ostrianumissa, koska jo melkein olen kristitty. Pyrrho opetti minua pitämään hyvettä suuremmassa arvossa kuin filosofiaa, sentähden etsin nykyään hyveellisten ihmisten seuraa. Olenhan sitäpaitsi köyhä mies ja sillaikaa kun sinä, Jupiter, olit Antiumissa, sain monesti kärsiä nälkää kirjojeni ääressä. Usein istuuduin Ostrianumin muurin juurelle, sillä kristityt jakelevat enemmän almuja kuin kaikki Rooman muut asukkaat yhteensä, vaikka ovatkin köyhää kansaa."
Tämä selitys tuntui Vinitiuksesta tyydyttävältä. Hänen äänensä oli jo leppeämpi, kun hän kysyi:
"Etkö tiedä, missä Linus nykyään asuu?"
"Sinä rankaisit minua kerran hirveästi uteliaisuuden viasta, vastasi kreikkalainen."
Vinitius vaikeni, ja he jatkoivat matkaansa.
"Herra," virkkoi Chilon hetkisen perästä, "ilman minua et olisi löytänyt neittä. Jos nyt siis löydämme hänet, niin ethän unohda köyhää tietäjää?"
"Sinä saat talon viinitarhoineen likellä Ameriolaa," vastasi Vinitius.