"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus…"
"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni…?"
"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin hedelmän."
"Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan.
NELJÄS LUKU.
Petronius piti todella sanansa.
Palattuaan Chrysothemiksen luota hän tosin nukkui koko päivän, mutta illalla hän käski kantaa itsensä Palatinukselle ja keskusteli kauan tuttavallisesti Neron kanssa. Tämän keskustelun tuloksena oli, että kolmantena päivänä Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta pretoriaani-sotamiestä.
Näinä kauhun ja epävarmuuden aikoina tiesivät tämäntapaiset lähetit tavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen ja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, että talon edustalla oli sotamiehiä, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerääntyi vanhan sotapäällikön ympärille, kaikki käsittivät, että onnettomuus likinnä tarkoitti häntä. Pomponia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, pusertui koko voimallaan häntä vasten, ja hänen sinettyneet huulensa liikkuivat nopeasti, lausuen joitakin epäselviä sanoja; Lygia, kalman kalpeana, suuteli hänen käsiään; pikku Aulus riippui hänen togassaan. Käytävistä, alakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista, koko talosta syöksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului huutoja: »heu, heu, me miserum!» ja naiset päästivät suuren itkun. Toiset repivät jo kasvojaan, toiset peittivät päänsä liinoilla.
Ainoastaan vanha päällikkö, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan kuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenä, ja vain hänen lyhyet kotkankasvonsa kävivät ikäänkuin kivestä veistetyiksi. Hän sai melun vaikenemaan, käski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten:
"Päästä minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllä me vielä saamme aikaa sanoa hyvästi toisillemme." Lempeästi työnsi hän pois vaimonsa, mutta tämä virkkoi: