"Lygiaako?" huudahti hämmästyksissään Pomponia.
"Niin!" vastasi Aulus.
Ja kääntyen tytön puoleen alkoi hän:
"Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekä Pomponia että minä rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Mutta tiedä, ettet ole meidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on Caesar lähettänyt miehensä meidän taloomme."
Päällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä. Lygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi. Oecukseen vievän käytävän oville rupesi taas ilmestymään orjien pelästyneitä kasvoja.
"Caesarin tahto on täytettävä," virkkoi Aulus.
"Aulus," huusi Pomponia, kiertäen käsivartensa tytön ympäri ikäänkuin suojellakseen häntä, "parempi olisi hänen kuolla."
Lygia heittäytyi hänen rinnalleen eikä kyyneliltään saanut muuta sanotuksi kuin: »äiti, äiti!»
Taas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru.
"Jos vain olisin yksin maailmassa," puheli hän synkästi, "niin en luovuttaisi häntä elävänä—ja omaiseni voisivat vielä tänäkin päivänä kantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta surmata sinua eikä lastamme, sillä te voitte vielä nähdä onnellisempia aikoja… Minä annan tytön vielä tänäpäivänä Caesarille ja rukoilen häntä ottamaan takaisin käskynsä. En tiedä, kuuleeko hän minua. Siihen asti jää hyvästi, Lygia! Ja tiedä, että minä ja Pomponia aina siunaamme päiviä, jolloin sinä istuit kotilietemme ääressä."