Näin sanottuaan laski hän kätensä tytön pään päälle koettaen pysyä levollisena. Mutta kun Lygia käänsi häneen kyyneltyneet kasvonsa ja tarttuen hänen käteensä rupesi painamaan sitä huuliaan vasten, niin värisi hänen äänessään syvä, isällinen suru.
"Jää hyvästi, sinä ilomme ja silmiemme valo!" lausui hän.
Ja kiireesti läksi hän takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja sotapäällikölle sopimaton mielenliikutus pääsisi valtaamaan häntä.
Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen tyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä talossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi vielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli Virginius lävistänyt oman tyttärensä rinnan pelastaakseen hänet Appiuksen käsistä, ja ennen sitä oli Lucretia vapaaehtoisesti elämällään ostanut kunniansa. Sillä Caesarin talo oli häpeän, pahuuden ja rikosten pesä.
"Mutta me, Lygia, tiedämme, ettei meillä ole oikeutta satuttaa kättämme itseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja pyhempi, ja se suo meidän puolustautua pahuutta ja häpeää vastaan, vaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka puhtaana pääsee turmion asunnosta, sen ansio on sitä suurempi. Maailma on surun laakso, mutta onneksi kestää elämä vain silmänräpäyksen.—Haudan takana on ylösnousemus, ja sitten ei enää hallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kärsimys iloksi ja kyyneleet riemuksi."
Pomponia alkoi puhua itsestään. "Niin!—hän näyttää tyyneltä, mutta hänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä, silmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä. Äiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hän ajattelee, että tätä voi kestää elämän loppuun asti, että hänen ehkä täytyy erota heistä tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tämä ajallinen ero, joka nyt tuottaa heille tuskia—niin ei hän käsitä, miten hän saattaa elää ilman heitä ja voiko hän edes taivaassa olla onnellinen. Monet yöt hän jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hän uhraa Jumalalle tuskansa, odottaa ja turvaa Häneen. Eikä hän nytkään, kun heitä kohtaa uusi isku, kun julmurin käsky ryöstää heiltä lapsen, jota Aulus sanoi heidän silmiensä valoksi—lakkaa luottamasta siihen, että on olemassa Voima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hänen julmuuttaan väkevämpi."
Vielä kiihkeämmin painoi Pomponia tytön päätä rintaansa vastaan. Lygia lankesi hänen jalkainsa juureen ja kätki pään hänen viittansa poimuihin. Hetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tyttö vihdoin nousi, olivat hänen kasvonsa tyynemmät.
"Ikävä minun on sinua, äiti, isää ja veljeä, mutta tiedän, ettei vastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitä kaikkia. Mutta sen lupaan sinulle, etten ikinä unohda sanojasi Caesarin talossa."
Vielä kerran hän kiersi kätensä kasvatusäidin kaulaan, sitten he läksivät oecukseen. Siellä sanoi Lygia jäähyväiset pikku Aulukselle, vanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli häntä hoitanut pienestä pitäen, ja kaikille orjille.
Muuan orjista, kookas ja harteva lygiläinen, jota sanottiin Ursukseksi ja joka aikoinaan Lygian ja hänen äitinsä kanssa muiden palvelijain mukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittäytyi nyt Lygian ja Pomponian jalkain juureen, lausuen: