"Oi, herratar, sallikaa minun seurata emäntääni, jotta häntä palvelisin ja vartioisin Caesarin talossa."
"Et ole meidän palvelijamme, vaan Lygian," vastasi Pomponia Graecina, "mutta jos todella päästäisimme sinut Caesarin taloon, niin niillä lailla voisit häntä vartioida?"
"En tiedä, herratar. Sen vain tiedän, että rauta murtuu käsissäni kuin puu."
Samassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hän kuuli mistä oli kysymys, niin ei hän suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti päinvastoin, ettei kenelläkään ollut oikeutta kieltää häntä menemästä. He luopuivat Lygiasta sentähden että hän oli panttivanki, jonka keisari vaati takaisin—luonnollisesti heidän täytyi silloin luopua hänen seurueestaankin, joka hänen mukanaan joutui Caesarin holhouksen alaiseksi. Sitten hän kuiskasi Pomponialle, että hän liittäisi tytön seurueeseen niin monta orjaa kuin hän vain hyväksi näkisi, sillä ei centurio saattanut panna sitä vastaan.
Lygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, että hän sai valita palvelijat oman mielensä mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hän Lygian vanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi germaanilaista kylvettäjätyttöä. Siten tuli valittujen joukkoon yksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli kuulunut niihin. Kaikkiin näihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa. Samalla iloitsi hän siitä, että heidän kauttaan totuuden siemen tulisi kylvetyksi Caesarin taloon.
Hän kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen Lygian hänen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan kuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä. Muuten kerrottiin nuoresta vapautetusta, että hän aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan toisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekä että hän yleensä oli palatsin hyvä hengetär.
Hasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hän piti luonnollisena asiana, että kuninkaan tyttärellä oli palvelijaseurue, eikä siis laisinkaan estellyt heidän tuloaan palatsiin, päinvastoin ihmetteli, että heitä oli niin vähän. Hän pyysi sentään, että kiirehdittäisiin, sillä hän pelkäsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli. Uudestaan täyttyivät Pomponian ja Lygian silmät kyynelillä, vielä kerran laski Aulus kätensä Lygian päälaelle. Sitten läksivät sotamiehet viemään häntä Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa täyttä kurkkua ja heristellessä pieniä nyrkkejään centuriolle, muka sisarta puolustaakseen.
Vanha sotapäällikkö käski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa
Pomponian kanssa pinakothekiin.
"Kuule, Pomponia," virkkoi hän. "Minä lähden Caesarin luo, vaikka pelkään, että se onkin turhaa. Käyn myöskin Senecan luona, vaikkeivät hänen sanansa enää mitään vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus, Petronius tai Vatinius suosiossa… Caesar luultavasti ei eläessään ollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hän vaati hänen luovuttamistaan panttivankina, niin hän teki sen siitä syystä, että joku puhui hänelle hänestä. Helppohan meidän on arvata, kuka sen teki."
Pomponia nosti äkkiä silmänsä.