"Petroniusko?"
"Tietysti."
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi päällikkö:
"Sellaista se on, kun päästää kynnyksensä yli ihmisiä, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui taloomme! Hän tänne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivät he hae panttivankia vaan jalkavaimoa."
Ja hänen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru rakastetun lapsen kadottamisesta, kävi vielä sihisevämmäksi kuin tavallisesti. Jonkun aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ainoastaan nyrkeiksi puserretut kädet todistivat, miten raskas hänen sisällinen taistelunsa oli.
"Tähän asti olen kunnioittanut jumalia," puheli hän, "mutta nyt en usko heidän hallitsevan maailmaa. Sitä hallitsee häijy, mielipuoli hirviö, nimeltä Nero."
"Aulus!" huudahti Pomponia. "Nero on vain kourallinen katoavaa tomua
Jumalan edessä."
Aulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hänen elämänsä oli ollut täynnä suurtöitä, mutta suuria onnettomuuksia hän ei ollut kokenut. Sentähden oli hän niihin tottumaton. Vanha soturi oli kiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi,—eikä hän saattanut tottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi tunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi, ja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla katosi mitättömäksi.
Kun hän vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hänen ajatuksensa, virkkoi hän:
"Petronius ei ole saattanut ryöstää häntä meiltä Caesaria varten, sillä ei hän toki saata loukata Poppaeaa. Hän ryösti hänet siis itselleen tai Vinitiukselle… Vielä tänä päivänä hankin siitä tiedon."