Oli myöhäinen yö, joten kadut olivat autiot. Muuan juopunut miekkailija teki lopun heidän keskustelustaan, törmäten Petroniusta vastaan ja laskien kätensä hänen olkapäälleen. Hänen hengityksensä tuli viiniltä ja hän puhalsi sitä suoraan Petroniuksen kasvoille, mylvien käheällä äänellä:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
"Mirmillanilainen," virkkoi Petronius tyynesti, "seuraa nyt hyvää neuvoa ja mene tiehesi!"
Juopunut laski toisenkin kätensä hänen olkapäilleen.
"Huudatko kanssani mitä käsken, tai katkaisen sinulta kaulan: kristityt jalopeurojen eteen!"
Petroniuksen hermot olivat jo liian kauan kärsineet tuota huutoa. Se oli painajaisen lailla kiusannut häntä siitä asti, kun hän Palatinuksen jätti, ja se särki jo hänen korviaan. Kun hän siis näki jättiläisen seisovan edessään nyrkki pystyssä, loppui hänen kärsivällisyytensä.
"Ystävä," virkkoi hän, "sinä hajuat viiniltä ja olet tielläni."
Niin sanottuaan iski hän lyhyen miekkansa, jonka hän kotona oli pannut mukaansa, kahvaa myöten hänen rintaansa. Sitten hän tarttui Vinitiuksen käteen ja jatkoi puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Caesar lausui tänään: 'Sano Vinitiukselle minun puolestani, että hän saapuu kilpaleikkeihin, joissa kristityt esiintyvät.' Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? He tahtovat panna näytteille sinun tuskasi. Se on päätetty asia. Ehkäpä meitä, sinua ja minua, siitä syystä vielä ei ole pantu vankeuteen. Jollei sinun nyt onnistu pelastaa Lygiaa, niin … en tiedä mitä tehdä!… Varmaan Acte asettuu sinun puolellesi, mutta onko siitä mitään hyötyä? Ehkä sicilialaiset maatilasi myöskin houkuttelevat Tigellinusta. Koetapa onneasi!"
"Minä annan hänelle kaiken omaisuuteni," vastasi Vinitius.