Lanio vavahteli jonkun aikaa kuten haavoitettu teuras, potkien arenan hiekkaa, mutta sitten hän ojentui suoraksi ja jäi liikkumattomana paikoilleen.
Oli aivan turhaa, että Mercurius kuumalla raudalla koetti, oliko hän todella kuollut. Hänen ruumiinsa korjattiin pois, ja sen sijaan tuli toisia pareja. Vasta niiden kilpailtua alkoi taistelu osastoittain. Kansa seurasi taistelua sieluineen, sydämineen, silmineen: huudettiin, kiljuttiin, vihellettiin, paukutettiin käsiä, naurettiin, ärsytettiin kilpailijoita ja raivottiin. Kahteen osastoon jaetut miekkailijat taistelivat hurjasti kuin villit pedot: rinta lyötiin rintaa vastaan, ruumis kietoi ruumiin surmaavaan syleilyyn, voimakkaat jänteet rusahtelivat, miekkoja upotettiin rintoihin ja vatsoihin, kalpeat huulet puhalsivat verta hiekkaan. Taistelun loppupuolella valtasi muutamat kymmenet ensikertalaiset sellainen kauhu, että he syöksyivät pois ja yrittivät paeta, mutta mastigoforit olivat paikalla heidän kimpussaan ja ajoivat heidät lyijypäisillä kepeillä takaisin taistelun tuoksinaan. Hiekkaan syntyi suuria, mustia lammikkoja; alastomat, haavoittuneet ruumiit makasivat maassa kuin mitkäkin lyhteet. Elävät ihmiset taistelivat ruumiiden päällä, satuttivat kätensä ja jalkansa miekkoihin, kilpiin ja rikkoontuneihin aseisiin, haavoittuivat ja kaatuivat. Kansa oli aivan haltioissaan, kuoleman näkeminen meni sen suoniin kuin juovuttava viini ja hiveli sen silmää. Kansa hengitti ja veti nautinnolla keuhkoihinsa kuoleman hajua.
Vähitellen kaatuivat kaikki voitetut. Ainoastaan joku haavoittunut hoippui vielä arenan laidalla, nostaen kätensä yleisön puoleen ja siten rukoillen armahdusta. Voittajille jaettiin palkintoina seppeleitä ja öljypuun oksia. Sitten seurasi levon hetki ja se muuttui kaikkivaltiaan Caesarin tahdosta todelliseksi juhlaksi. Vaaseissa poltettiin hyvänhajuisia aineita, ja hieno safrani- ja orvokkisade kostutti katselijat. Tarjottiin virvokkeita, keitettyä lihaa, makeita leivoksia, viiniä, oliveja ja hedelmiä. Kansa syödä mauskutti, jutteli ja huusi Caesarin kunniaksi, siten kiihoittaakseen hänen anteliaisuuttaan. Kun nälkä ja jano oli saatu asettumaan, kantoivat sadat orjat esiin suuria koreja, jotka olivat täynnä lahjoja, ja Amoreiksi puetut poikaset heittelivät sitten mitä erilaisimpia esineitä istumarivien väliin. Kun arpajaisnoppia, "tesseroita" ruvettiin jakelemaan, syntyi tappelu: ihmiset tunkeutuivat yhteen, kiertelivät ja kääntelivät, tallasivat toisia jalkojensa alle, huusivat apua, hyppäsivät penkkien yli toisten rivien istuimille ja tukahtuivat hirveässä sekamelskassa. Se joka sattui saamaan onnellisen numeron, saattoi voittaa kokonaisen talon puutarhoineen, orjan, komean puvun tai harvinaisen villipedon, jonka sitten saattoi myydä amfiteatteriin. Sen tähden syntyi "tesseroita" jaettaessa sellainen sekamelska, että pretorianien monesti täytyi rientää palauttamaan järjestystä, ja teatterista aina täytyi kantamalla viedä ihmisiä, joiden kädet tai jalat tungoksessa olivat menneet poikki, jopa sellaisiakin, jotka olivat tukehtuneet.
Rikkaammat eivät kuitenkaan ottaneet osaa taisteluun "tesseroista". Augustianeilla oli tällä kertaa toinen huvinaihe: he katselivat Chilonia, joka turhaan koetti näyttää, että hän voi nauttia taistelusta ja verenvuodatuksesta niinkuin muutkin. Onneton kreikkalainen rypisteli kulmakarvojaan, pusersi kokoon huulensa ja kiristi nyrkkinsä niin, että kynnet painuivat lihaan. Turhaan! Hänen kreikkalainen luontonsa ja synnynnäinen pelkuruutensa ei sietänyt tällaista näytelmää. Hänen kasvonsa kalpenivat, otsalle nousi hikikarpaloja, huulet sinettyivät, silmät painuivat umpeen, hampaat alkoivat kalista ja koko ruumis vapisi. Kilpailujen päätyttyä hän hiukan tointui, mutta kun häntä ruvettiin pilkkaamaan, suuttui hän hurjasti ja rupesi epätoivoissaan puolustautumaan.
"Hei kreikkalainen!" huusi Vatinius, tarttuen hänen partaansa. "Et taida sietää nähdä nyljettyä ihmisnahkaa!"
Chilon näytti hänelle kaksi keltaista hammasta, ainoat jotka hänellä oli, ja virkkoi:
"Isäni ei ollut suutari, en siis saattaisi paikata sitä."
"Macte! habet!" huusivat muutamat äänet.
Mutta toiset jatkoivat pilaansa.
"Eihän se ole hänen syynsä, että hänellä sydämen asemesta on rinnassa juustonpalanen! huudahti Senecio."