Petronius palasi kotiin synkkänä kuin rajuilma. Hän ei yrittänytkään lohduttaa Vinitiusta. Hän tiesi, ettei Lygian vapauttamista Esquilinuksen vankilasta ollut ajatteleminenkaan. Varmaan he olivat vieneet hänet pois Tullianumista, jottei hän kuolisi kuumeeseen eikä siten pääsisi pakoon amfiteatteria. Sirkusnäytännön tähden häntä varmaan vartioitiin ja hoidettiin huolellisemmin kuin muita. Petronius sääli sydämensä pohjasta sekä häntä että Vinitiusta, mutta sitäpaitsi häntä harmitti, että hänen tuumansa ensi kerran hänen eläessään olivat epäonnistuneet ja että hän taistelussa oli joutunut alakynteen.
"Fortuna näkyy heittävän minut," puheli hän itsekseen. "Mutta jumalat erehtyvät suuresti, jos luulevat minun tyytyvän sellaiseen elämään, jommoista Vinitius elää."
Hän loi katseensa Vinitiukseen, joka niinikään tuijotti häneen, silmät selällään.
"Mikä sinun on? Oletko kuumeessa?" kysyi Petronius.
Vinitius vastasi hänelle omituisella alakuloisella ja hitaalla äänellä, joka oli kuin sairaan lapsen:
"Mutta minä uskon, että Kristus voi hänet minulle palauttaa."
Ulkona asettuivat jo viimeisetkin rajuilman puuskat.
VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Sadetta kesti kolme päivää, ja se oli Roomassa varsin harvinaista kesän aikana. Rakeita tuli niinikään tuon tuostakin, eikä yksin päivin ja illoin, vaan aivan vastoin luonnon järjestystä keskellä yötä. Kilpaleikit olivat keskeytettävät. Kansa pelästyi. Ennustettiin, että tulisi huono viinisato. Eräänä päivänä sulatti salama Kapitoliumilta pronssisen Cereksen kuvapatsaan, ja silloin pantiin toimeen suuri uhrijuhla Jupiter Salvatorin temppelissä. Cereksen papit panivat liikkeelle huhun, että kristittyjä on rangaistu liian hätäisesti ja julmasti ja että jumalten viha siitä syystä uhkaa Roomaa. Kaikesta huolimatta kansa vaati, että kilpaleikkien menoa jatkettaisiin ilmasta huolimatta, ja koko Rooma joutui riemun raivoon kun vihdoin julistettiin, että keskeytyneitä kilpaleikkejä kolmen päivän perästä taas jatkettaisiin.
Sillaikaa ilmakin kaunistui. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli amfiteatteriin tulvinut kansaa, joten siellä oli tuhansia ihmisiä. Caesarkin saapui ajoissa, hovinsa ja vestalittarien seuraamana. Näytelmän tuli alkaa miekkailulla, jossa kristittyjen piti taistella keskenään. He olivat puetut miekkailijoiden pukuihin ja heille oli annettu samoja aseita, joita ammattimiekkailijatkin käyttivät sekä puolustaessaan että hyökätessään. Mutta siinäpä nousikin vastaan pysty. Kristityt heittivät verkot, peitset, piikit ja miekat hiekkaan ja rupesivat syleilemään toisiaan, rohkaisten toistensa mieliä ja kehoittaen uljaasti toisiaan kestämään kidutusta ja tuskaa. Syvä suuttumus ja kiihko valtasi katselijain mielet. Toiset syyttivät kristittyjä pelkuruudesta ja kehnoudesta, toiset väittivät, etteivät he tahdo suoda katselijoille kidutusten nautintoa. Vihdoin päästettiin Caesarin käskystä heidän joukkoonsa oikeita miekkailijoita, ja nämä tekivät silmänräpäyksessä lopun aseettomista, polvistuvista kristityistä.