Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina kauhusta. Chilon viittasi yhä vapisevalla kädellään Caesariin. Äkkiä nousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi kansanjoukko likemmä vanhusta, voidakseen paremmin nähdä hänet. Kuului huutoja: »maltappas!» tai: »voi meitä!» Kansanjoukko rähisi ja nielusi: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»
Sekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa vaunuista. Äkkiä kaatui muutamia hiiltyneitä paaluja, kipinät räiskyivät yltympärille, ja sekasorto yhä kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti Chilonin mukaansa ja vei hänet syvälle puutarhaan.
Paalut olivat enimmäkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin teiden poikki, täyttäen käytävät savulla, kipinöillä, palaneen puun ja palaneen ihmisrasvan hajulla. Sekä likeisimmät että kaukaisimmat valot sammuivat. Puutarha kävi pimeäksi. Levottomina, synkkinä ja alakuloisina tunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, että Caesar oli pyörtynyt, toiset, että hän itse oli tunnustanut polttaneensa Rooman, toiset, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, että hän vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellä lausuttiin kristittyjen hyväksi joku säälin sana: »Eivät he ole polttaneet Roomaa—miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin paljon tuskaa ja vääryyttä? Eivätköhän jumalat vain tule kostamaan viattomien puolesta?» Sanoja »innoxia corpora!» toistettiin yhä useammin. Naiset surkuttelivat ääneen lapsia, joita joukoittain oli viskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa puutarhoissa. Vihdoin muuttui sääli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja Tigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisiä, jotka äkkiä seisahtuivat ja kysyivät itseltään ja muilta: »mikä jumala se onkaan, joka kuolemassa antaa sellaisen voiman?» Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin.
Chilon yhä vielä harhaili puutarhassa, tietämättä minne mennä, minne kääntyä. Hän oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin hän kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai töytäsi kekäleitä vastaan, jotka lähettivät hänen perässänsä laumoittain kipinöitä. Välistä hän istuutui ja tuijotti ympärilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei jo pimeä; puiden välitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeällä valolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin, ja uhrien muodottomia jäännöksiä. Vanhan kreikkalaisen silmissä näytti siltä, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen silmät yhä lakkaamatta olisivat tuijottaneet häneen. Hänen täytyi paeta valoa. Vihdoin hän kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin hän, ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana, rupesi kulkemaan suihkulähdettä kohti, jossa Glaucus oli heittänyt henkensä.
Äkkiä joku käsi kosketti hänen olkapäätään.
Vanhus kääntyi ja näki edessään vieraan miehen.
"Kuka siellä? Kuka olet?" huusi hän pelästyneenä.
"Apostoli Paavali Tarsolainen."
"Minä olen kirottu!… Mitä tahdot?"
Apostoli vastasi: