"Koko palvelijakuntasi, herra, puhuu sen neidon paosta, jonka piti asua jalosukuisen Vinitiuksen talossa. Sinun lähdettyäsi tuli Eunike luokseni ja kertoi tietävänsä miehen, joka voisi löytää hänet."
"Kas vain!" huudahti Petronius. "Mikä mies se on?"
"En tunne häntä, herra, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa sen sinulle."
"Hyvä. Olkoon tuo mies huomenna täällä minun talossani odottamassa tribunia. Sinä saat minun nimessäni pyytää häntä aamulla tulemaan luokseni."
»Atriensis» kumarsi ja läksi.
Vaistomaisesti tuli Petronius ajatelleeksi Eunikea. Alussa näytti hänestä aivan selvältä, että nuori orjatar toivoo Vinitiuksen löytävän Lygian vain siitä syystä, ettei häntä pakotettaisi muuttamaan hänen taloonsa. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että mies, jota Eunike suosittelee, saattaa olla hänen rakastettunsa. Ja tämä ajatus tuntui äkkiä hänestä ilkeältä. Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä selville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo myöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut Petroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen mieleensä äkkiä—hän ei itsekään tietänyt mistä syystä—että hän tänään oli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa. Samassa tuli hän ajatelleeksi, että Rooma oli huutanut hänen kauneuttaan paljon enemmän kuin se oikeastaan oli ansainnut sekä että Fonteius Capito, tarjotessaan Eunikestä kolme clasomenilaista poikaa, oli tarjonnut hänestä aivan liian vähän.
KOLMASTOISTA LUKU.
Tuskin oli Petronius aamulla ehtinyt pukeutua, kun Vinitius Teireisiaan kehoituksesta astui unctuariumiin. Hän tiesi, ettei kaupungin porteilta vielä ollut kuulunut mitään uutisia, ja tämän tiedon olisi pitänyt häntä rauhoittaa, koska se edellytti, että Lygia vielä oli kaupungissa. Mutta se vain huolestutti häntä entistä enemmän, sillä nyt hän rupesi pelkäämään, että Ursus ehkä ryöstön jälkeen oli kuljettanut hänet kaupungista, siis ennenkuin Petroniuksen orjat olivat ruvenneet vartioimaan kaupungin portteja. Tosin portit näin syksyllä, kun päivät kävivät lyhyemmiksi, suljettiin sangen aikaiseen, mutta ne avattiin myöskin kaikille kulkijoille, ja heidän lukunsa ei suinkaan ollut vähäinen. Sitäpaitsi muurin yli kyllä päästiin toisiakin teitä, jotka orjat, varsinkin kun tahtoivat paeta kaupungista, hyvin tunsivat. Vinitius oli lähettänyt väkeä kaikkien maaseudulle vievien teiden varsille ja pienempiin kaupunkeihin vartijoille ilmoittamaan, että kaksi orjaa oli karannut, kuvaamaan Ursuksen ja Lygian ulkomuotoa sekä selittämään, että heidän kiinniottajalleen annettaisiin palkinto. Sangen epäiltävää oli kuitenkin, onnistuisiko näiden lähettien saada heidät kiinni, ja jos onnistuisikin, katsoisivatko kaupungin viranomaiset itseään oikeutetuiksi pidättämään pakenevia Vinitiuksen yksityisestä pyynnöstä, ilman praetorin todistusta. Todistuksen hankkimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Vinitius puolestaan oli koko eilisen päivän, puettuna orjan pukuun, etsinyt Lygiaa kaikilta kaupungin kaduilta, mutta löytämättä pienintäkään jälkeä. Tosin hän oli nähnyt Auluksen orjia liikkeellä, mutta hekin olivat näyttäneet etsivän jotakin, ja se oli ainoastaan ollut omiaan vahvistamaan hänessä vakaumusta, ettei Aulus ollut ryöstänyt Lygiaa ja ettei hän edes tietänyt, mihin hän oli joutunut.
Kun Vinitius sitten Teireisiaalta kuuli, että muuan mies lupaa löytää Lygian, kiiruhti hän henki kurkussa Petroniuksen talolle ja rupesi kysymään miestä, ennenkuin edes oli tervehtinyt isäntää.
"Saamme paikalla nähdä hänet," virkkoi Petronius.