Mutta Cinnan toivo oli sammunut jo aikoja ennen kun he Jerusalemiin olivat saapuneetkaan, siitä syystä, että laivankin kannella olivat aavekasvot Anteaa tirkistelleet; ja saavuttuaan matkansa perille, odotti hän puolipäivänhetkeä yhtä suurella kauhulla kuin Aleksandriassakin.
Ja siten täälläkin päivät kuluivat surussa, pelossa ja kuoleman odotuksessa.
VII.
Huolimatta suihkukaivosta, varjoisasta portiikista ja aikaisesta aamuhetkestä, oli atriumissa sangen lämmin. Kevätauringon säteet olivat paahtaneet tulikuumaksi valkean marmorin.
Onneksi kasvoi lähellä asuinhuonetta vanha pistaciapuu, jonka laajalle haarautuneet oksat varjostivat melkoisen alan. Silloin tällöin lehahti tuulenpuuskakin tämän avonaisen paikan yli.
Siihen käski Cinna asettaa Antean kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenapuun kukilla.
Itse hän istui nuoren puolisonsa viereen, otti käteensä tämän alabasterinvaalean käden ja kysyi:
"Onko sinun nyt hyvä olla, rakkaani?"
"Erinomaisen hyvä", vastasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja sulki silmälautansa, kuten uinailuun.
Tuli hiljaisuus. Ainoastaan tuuli suhisi puiden oksissa, auringonsäteet tunkeutuivat lehtien lävitse ja tanssivat kantotuolin ympärillä, heinäsirkat sirisivät harmaiden kallioiden välissä.