Hetken perästä aukaisi Antea silmänsä ja "anoi:
"Cajus, onko totta, että tässä seudussa löytyy filosofi, joka parantaa sairaita?"
"Täällä sanotaan sellaisia miehiä profetöiksi", vastasi Cinna. "Olen kuullut puhuttavan hänestä ja tahdon mielelläni lähettää häntä noutamaan. Mutta hän kuuluu olevan viekas loihtija. Sitäpaitsi herjaa hän tämän maan pyhiä asioita ja uskonoppia. Sentähden on maaherra tuominnut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan."
Antea antoi päänsä vaipua alas.
"Tulee vielä aika, joka sinut parantaa", sanoi Cinna, kun hän luki surua puolisonsa kasvoista.
"Aika on kuoleman, mutta ei elämän palveluksessa", väitti Antea hitaasti.
Tuli jälleen hiljaisuus.
Kultaiset auringonsäteet loistivat ja kimaltelivat edelleenkin kantotuolin ympärillä, heinäsirkat lauloivat kovemmin ja kallion halkeimista ryömi pieniä sisiliskoja, jotka paneutuivat maata kuumalle kivipaadelle.
Silloin tällöin heitti Cinna silmäyksen Anteaan, ja ainakin tuhannennen kerran heräsi hänessä se lohdutoin ajatus, että kaikki toivo on turhaa, että pian ei tuosta rakastetusta olennosta ole enää muuta jälellä, kun pakeneva varjo ja kourallinen tuhkaa kolumbariossa [hautakomero. Suom.].
Antea näyttikin jo kuolleelta, kun hän tuossa makasi kukkaisvuoteella pitkin pituuttaan ja suljetuin silmin.