Maaherra istui kallion kappaleelle, katseli tuota nuorta vaimoa, rypisti sitte kulmakarvojaan sekä lausui:
"Yksinäisyys synnyttää sairautta ja ikävystymistä, kun sitävastoin ihmisvilinässä ei ole sijaa aiheettomalle pelolle. Myöskin tahdon minä antaa teille neuvon. Täällä ei löydy mitään leikkejä eikä arenaa; jos tänne esim. cirkus rakennettaisiin, repisivät fanatikot sen alas jo seuraavana päivänä. Täällä ei kuule koskaan mitään muuta sanaa kuin 'laki' ja 'laki'; se asettuu kaikkea vastaan. Monta vertaa mieluummin asuisin Skytiassa kuin tästä maassa."
"Mitä sinä aioit sanoa, Pilatus?"
"Se on totta, minä poikkesin aineestani. Huoleni ovat siihen syynä. Minähän sanoin, että kansanvilinässä ei ole tilaa aiheettomalle pelolle. Juuri tänään voitte te saada nähdä oikean näytelmän. Jerusalemissa saadaan olla vähään tyytyväisiä. Erittäinkin pitäisi meidän asettaa niin, että Antea puolenpäivän aikana saapuisi kansanjoukkoon. Tänään on kolme miestä kuoleva ristillä. Jotakin on aina parempi kuin ei mitään. Ja sitäpaitsi kokoontuvat pääsiäisen johdosta kaupunkiin kummallisimmat ryysymekot maan kaikilta kulmilta. Te voitte siten kaikessa mukavuudessa katsella kansaa. Minä annan käskyn, että teille annetaan hyvä paikka aivan ristin äärellä. Minä toivon, että ne kuolemaantuomitut käyvät miehukkaasti kuolemaan. Yksi niistä — merkillinen ihminen — nimittää itseänsä Jumalan pojaksi. Hän on lempeä kuin kyyhkynen. Vilpittömästi sanoen, ei hän ole tehnyt mitään, joka kuolemanrangaistuksen ansaitsisi."
"Ja kumminkin olet sinä tuominnut hänet ristinkuolemaan?"
"Minulle oli tärkeätä välttää mieliharmia sekä olla liikuttamatta tuota surisevaa ampiaispesää temppelissä. He jo muutenkin lähettävät tarpeeksi paljo valituksia Roomaan minun päälleni. Eihän tässä sitäpaitsi ole kysymystä kestään Rooman kansalaisesta, vai kuinka?"
"Se ei lievitä tuomitun kärsimyksiä."
Maaherra vaikeni. Hetken perästä alkoi hän puhua ikäänkuin omissa ajatuksissaan:
"Löytyy muuan asia, jota minä en voi kärsiä. Se on liioittelu. Jos vaan joku lausuukin sen sanan minun läsnäollessani, menetän minä koko päiväksi hyvän tuuleni. Viisaus käskee nimittäin minun käymään kultaista keskitietä. Ja varsinkin täytyy tässä maassa olojen pakosta niin tehdä, enemmän kuin missään muussa paikassa maan päällä. Voi, kuinka kaikki täällä on minulle kiusallista! En löydä missään tasapainoa tai rauhaa, en kansassa enkä luonnossa. Niin esimerkiksi on meillä nyt kevät. Entä sitte? Yöt ovat kylmät ja päivät niin kuumat, että kivet polttavat jalkojen alla. Nytkin on vielä pitkältä puolipäivään ja on jo kuitenkin niin kuuma. Mitä taasen ihmisiin tulee, on parasta olla mitään puhumatta. Minä oleskelen täällä, koska olen siihen pakotettu… Jaa, mutta eihän ollutkaan kysymys siitä. Taasen olen poikennut asiasta… Siis menkää katsomaan mestausta! Olen varma siitä, että tuo natsarealainen menee miehukkaasti kuolemaan. Minä annoin ruoskia häntä, sillä luulin siten pelastavan! hänet kuolemanrangaistuksesta. En ole julma… Kun häntä lyötiin, oli hän kärsivällinen kuin lammas sekä siunasi vain kansaa. Kun hänen verensä vuoti, kohotti hän silmänsä taivasta kohden ja rukoili. Hän on merkillisin ihminen, mitä minä olen milloinkaan nähnyt… Siitä hetkestä saakka ei puolisoni ole suonut minulle yhtään rauhaa, vaan kertaa alinomaa: 'Anna sen onnettoman elää!'… Sitähän minä itsekin kaikkein mieluummin tahtoisin. Kaksi kertaa astuin ulos tuomiosalista ja puhuin noille raivoaville papeille ja tuolle katalalle joukolle. Mutta turhaan! Päät taaksepäin taivutettuina ja suu ammollaan aina korviin saakka kirkuivat he niinkuin yhdestä suusta: 'Ristiinnaulitse hänet!'"
"Ja sinä annoit myöden?" kysyi Cinna.