Antean nuoret kasvot, jolla jo oli kuolon leima, koko hänen olentonsa, joka enemmän muistutti varjoa kuin elävää ihmistä, veti puoleensa yleisen huomion. Joukko tirkisteli häntä niin uteliaasti, kun kantotuolia suojelemaan määrätyt saattaja-sotilaat vain suinkin sallivat. Myöskin tässä sai huomata, kuinka muukalaisia vihattiin ja ylenkatsottiin; ei edes ainoatkaan kasvot ilmaisseet sääliväisyyttä sairasta kohtaan. Noissa raivostuneissa silmäyksissä näkyi pikemmin iloa siitä, ett'ei uhri enää päässyt pakenemaan välttämätöintä kuolemaa.
Silloin Antea käsitti minkävuoksi nämä ihmiset vaativat ristiinnaulittavaksi natsarealaista, tätä profetaa, joka saarnasi rakkautta, ja äkkiä tuntui hänestä juuri kuin tämä olisi hänelle sukulainen, melkein rakastettu olento.
Natsarealainen on kuoleva, hän, Antea, myöskin. Natsarealaisen tuomio on langetettu, kukaan ei voi häntä enää pelastaa; myöskin hänen tuomionsa on jo julistettu. Siksipä tuntuikin hänestä, että heidän välillänsä on olemassa eräänlainen sukulaisuus, joka heidät yhdistää onnettomuudessa ja kuolemassa.
Mutta natsarealainen kävi ristiä kohden lujasti uskoen huomispäivään, häneltä sitä vastoin puuttui semmoista uskoa. Ja hän oli tullut tänne löytääksensä toivon natsarealaisen luona.
Sillä välin lisääntyi rähinä etäällä. Kuului vihellys, sitte rääkyminen ja sen perästä tuli hiljaisuus. Kuului legionalaisten aseiden kalske ja raskaat askeleet. Joukko väistyi taaksepäin ja kuolemaantuomittujen vartio-saattue ilmaantui kantotuolin tasalle. Edellä, sivuilla ja perässä marssi sotamiehiä pitkäveteisessä tahdissa. Keskellä näkyi kolme ristiä, jotka näyttivät kulkevan itsestänsä, sillä niin kuormansa alle köyristyneinä olivat ne miehet, jotka niitä kantoivat. Saattoi huomata, ettei niistä yksikään ollut natsarealainen. Kahden kasvoissa oli nimittäin selviä jälkiä paheista ja rikoksista ja kolmas oli vanhanpuoleinen maanmies, joka varmaankin kantoi ristiä jonkun toisen sijasta.
Näiden takana kulki Jesus Natsarealainen kahden sotamiehen välissä. Hänen vaatteidensa päälle oli heitetty purpuramantteli ja hänen orjantappuroilla kruunatusta päästänsä tippui verta. Hiljalleen vierivät pisareet alas kasvoja pitkin; muutamia oli jähmettynyt otsalle ja näyttivät siinä koralli-helmiltä.
Hän oli kalpea. Kävelemisensä oli hidasta sekä askeleensa väsyneet ja horjuvat.
Keskellä roistoväen pilkka-sanoja näytti hän vajonneen unelmiin, jotka olivat kaukana tästä maailmasta; hän oli jo maasta irtaantunut sekä kokonaan kuuro vihan huudahduksille. Kasvojensa sävy julisti anteeksi-antamusta, sellaista anteeksi-antamusta, joka on suurempi kuin ihmisellinen anteeksi-antamus ja laupeutta, jota ei voi ihmisellisellä mittakaavalla mitata. Hänen ympärillänsä näytti jo säteilevän ijankaikkisuuden kunniakehä; hän oli jo yläpuolella maallista pahuutta, kantaen lempeänä maailman suurta sairautta.
"Sinä olet totuus!" mumisi Antea vapisevin huulin.
Tässä silmänräpäyksessä saapui kulkue aivan kantotuolin ääreen, jopa kokonaan pysähtyikin siihen syystä, että etummaisten sotilasten oli pakko raivata tietä väkivoimalla.