Siinä näki Antea nyt natsarealaisen ainoastaan muutamien askeleiden päässä itsestään. Hän näki tuulen leikittelevän hänen hiuksillansa sekä punertavat heijastukset manttelista hänen kalpeilla läpikuultavilla kasvoillansa.
Joukko ryntäsi häntä vastaan ja ryhmittyi tiheään piiriin sotamiesten ympärille, niin että niiden oli pakko turvautua aseisiinsa suojeluksensa kuolemaantuomittua kansan raivolta. Joka paikassa kohosi nyrkkiin puristettuja käsiä, nähtiin raivosta ulospullistumaisillaan olevia silmiä, teräviä hammasrivejä, pystyssä seisovia hiuksia sekä vaahtoa pureksivia ja kirouksia lennätteleviä huulia.
Mutta hän katsahti ympärillensä ikäänkuin kysyäkseen:
"Mitä minä olen teille tehnyt?"
Sitte hän nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.
"Antea, Antea!" huudahti Cinna.
Mutta tämä ei hänen huutoansa kuullut. Suuret kyynelpisareet valuivat hänen poskiansa myöten alas. Hän unhotti kipunsa, unhotti senkin, ett'ei hän moneen aikaan ollut kyennyt kantotuolia jättämään. Hän nousi pystyyn ja vapisten säälistä, armahtavaisuudesta ja vihasta tuota hullua joukkoa kohtaan, alkoi riistää kantotuolistaan hyasintteja ja omenapuun-kukkia sekä heitellä niitä natsarealaisen jalkoihin.
Tuli hiljaisuus.
Joukko hämmästyi nähdessänsä ylhäisen roomalaisen kunnioittavan kuolemaantuomittua.
Tämä katseli nuoren naisen kalpeita, kuihtuneita piirteitä, ja hänen huulensa liikkuivat ikäänkuin siunaten.