Silloin Antea vaipui takaisin kantotuolin tyynyille. Hän tunsi, että hänen päällensä valui kokonainen virta valoa, hyvyyttä, toivoa ja onnea; sen valtaamana hän vielä kerran mumisi:
"Sinä olet totuus!"
Sitte hän puhkesi kyyneleihin.
Kuolemaantuomittu oli jo mennyt ohi. Hänet vietiin sille paikalle, jossa erääseen kallion-lohkeemaan pistettyinä kohosivat ne kolme paalua, joiden oli määrä tukea ristejä. Joukko varjosti hänet Antean silmiltä, mutta kun mestauspaikka oli hyvin ylhäällä, näki Antea taas hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappura-kruununsa.
Vielä kerran täytyi legionalaisten turvautua aseisiinsa asianomaisen matkan päähän karkoittaaksensa roskaväkeä, joka oli esteenä ristiinnaulitsemisen valmistuksissa. Molemmat ryövärit ripustettiin sivuristeille. Keskimmäisen yläpäässä oli valkea lauta, joka liehui tuulessa.
Kun sotamiehet lähestyivät natsarealaista ja riisuivat vaatteita häneltä, kuului katselijain joukosta huuto:
"Kuningas, kuningas, älä anna sen tapahtua, kuningas… Missä ovat nyt sinun legionasi?… Puolusta itseäsi!"
Tähän huutoon sekoittui naurun-rähähdyksiä. Tuntui siltä kuin kamala pilkkanaurunhöhötys panisi koko kukkulan vapisemaan.
Kuolemaantuomittu heitettiin maahan sitä varten, että hänen kätensä voitaisiin naulata siihen poikkipienaan, jolla hänet sitte nostettaisiin ylös ristille.
Samassa tapahtui, että muuan pitkänuttuinen mies, joka seisoi lähellä kantotuolia, sirotteli tuhkaa päänsä päälle ja huusi kovalla epätoivoisella äänellä: